Hae
Sanna Laitinen

Painoni raskauden aikana ja nyt

 

Ennen kuin avaudun painoni sahailusta ja kehon kriiseistäni, kehuttakoon että kävin tällä viikolla vauvan kanssa kylässä ja muutaman tunnin ajan myös Ratinassa! Tyyppi oli tosi nätisti, ja sain shoppailla vauvalle ja itselleni uusia vaatteita ihan rauhassa. Ehkä mä pikkuhiljaa siedätyn vauvan kanssa julkisilla paikoilla kulkemiseen. Vauva pliis, älä ikinä vedä hirveitä raivareita kaupassa (taitaa olla toiveajattelua)!

 

Jälkitarkastus

No sitten. Kävin jälkitarkastuksessa tällä viikolla – sillä pakollisella kunnan neuvolaterkkari- ja -lääkärikäynnillä, jolla saa tilattua itselleen oikeuden vanhempainpäivärahaan. Tuolla käynnillä mitattiin verenpaineet ja hemoglobiiniarvo, ja tietysti ”pääsin” astumaan puntarille. Olen aiemminkin tuskaillut painoasian kanssa – mä en halua käydä vaa-alla. En halua!

Puntari aiheuttaa mulle pelkkiä harmaita hiuksia. Painoa on aina vääränlaisesti, joko liikaa tai liian vähän. Tai jos painoa on sopivasti, sitten painosta päästään nopeasti analysoimaan omaa kehonkoostumusta. Niin kuin vaikka tällä kertaa.

 

Painonvaihtelu raskausaikana ja sen jälkeen

Mun normaalipaino huitelee siellä 69 kilon tuntumassa. Juuri raskautta olin aika tiukassa kunnossa, ja painoin ehkä 65 kiloa. Painonnousu raskausaikana oli parinkymmenen kilon luokkaa – ihan vikalla neuvolakäynnillä painoin tasan 85 kiloa.

Raskausaikana painonnousu lähinnä huvitti. Suurinta tahtia kiloja kertyi raskauden loppuvaiheessa, kolmannella kolmanneksella. En stressannut painoasiaa, paitsi silloin kun mulle siitä huomautettiin neuvolassa. Huomautus oli varsin ystävällissävytteinen, mutta syömiseen huomion kiinnittäminen ja sitä kautta painonnousun kontrollointi ei ole mulle hyvä neuvo. En saanut kehotuksesta motivaatiota parantaa ruokailutottumuksiani, kun en nähnyt asiassa järkeä – en halua puntaroida, mitata tai sen suuremmin miettiä ja analysoida mun ruokailuja. Tiedän kyllä, kuinka mun täytyy syödä jotta jaksan.

Välillä menee herkutteluksi. Se johtuu monesti vajavaisista ruokailuista päivän aikana, tai väsymyksestä, tai molemmista. Silloin iskee herkkunälkä, ja etenkin raskausaikana mä hurahdin suklaaseen pahemmin kuin ikinä aikaisemmin! Paino nousi, pöksyt kiristi, mä söin jälkkäriksi suklaata. Ei haitannut mua. Miksi se siis haittaisi ketään muutakaan?

Nyt kaksi kuukautta synnytyksestä painoni on 72 kg. Kolme kokonaista kiloa siihen lukemaan minkä olen mieltänyt omakseni. Siihen olen tyytyväinen, mutta puntarilla käynti pistää taas mielen analysoimaan: olenko nyt palautunut synnytyksestä? En ole. Paljon on vielä kuntoutettavaa. Miksi painoa on enää kolme kiloa enemmän, ja silti lantion- ja reidenympärys on näin paljon suurempi? Olenko mä menettänyt näin paljon lihasta, ja saanut näin paljon rasvaa tilalle?

 

 

Keskivartalon löysyys harmittaa

Sanon suoraan. En ole sinut sen viimeisen vatsamakkaran kanssa mikä mulla on alavatsalla (joo, tiedän ettei se näistä kuvista edes näy). En ole sinut sen vyötärönympäryksen kanssa, joka tuntuu vielä varsin löysältä ja palautumattomalta synnytyksen jälkeen (vaikka peilikuva on minusta silti varsin jees!). En ole sinut ajatuksen kanssa, että kengänkokoni tai lantioni olisivat hamaan loppuun asti suuremmat kuin ennen raskautta.

Noin, nyt se on sanottu. Nyt kun avautuminen on tehty, sanottakoon myös, että mulle on ihan ok se asia, etten ole sinut kaikkien kehoni uusien muutosten kanssa. En tykkää vatsamakkarastani, mutta jatkan elämääni. Koetan ehtiä salille ja teen syvien vatsalihasten harjoituksia. En dieettaa, koska en halua, eikä se tässä vaiheessa olisi ollenkaan järkevää – varsinkin kun lapseni on täysimetyksellä ja syö parin tunnin välein päivin öin (meijeriltä päivää).

 

 

…ja se on ihan ok

Tiedostan myös, että nämä ajatukset eivät tee minusta huonoa äitiä tai esikuvaa. Tällaiset ajatukset ovat normaaleja, ja on täysin hyväksyttävää ihmetellä uutta kehoaan. En siis hauku itseäni peilin edessä, eikä mun uusi, ylimääräinen vatsamakkara tai pehmeät vatsanpeitteet siis saa minua huonolle tuulelle tai rajoita mun elämää. Ja mitä tulee painolukemaan – ihan täysin yhdentekevää!

Millaisia ajatuksia muilla äideillä on kehon muutoksista raskauden jälkeen (tai muutenkin!)?

Sanna  – 10 viikkoa synnytyksestä

En uskalla kulkea vauvan kanssa.

Tänään järjestettiin Helsingin Katajanokalla FemiHealthin studiolla Monna x Friends -tapahtuma, missä osteopaatti, fysioterapeutti ja ravitsemusasiantuntija pitivät meille tuoreille äideille tietoiskuja, keskivartalojumppaa ja kysy asiantuntijalta -tuokioita.

Saavuin paikalle paria minuuttia myöhässä – keli oli aivan hirveä, ja missään ei ollut parkkipaikkaa – ja näin lastenvaunurykelmän eteisessä. Voi ei, pitikö tänne ottaa vauva mukaan? Äkkiä sähköposti auki ja Monnan tervetuloviesti esiin. Vauvat tervetulleita, muttei pakollisia 😀 Okei, sekaan vain.

Koko kolme tuntia käytiin kaikille äideille todella tärkeitä asioita läpi. Ensialkuun meiltä jokaiselta tsekattiin suorien vatsalihasten erkauma, jota multa vielä löytyy, kun keho ei ole vielä ihan malttanut täysin palautua synnytyksestä. Sitten jumpattiin ryhtilihakset hereille pienillä keskivartaloa vahvistavilla liikkeillä. Lopuksi vielä puhuttiin ravitsemuksesta ja vähän lisäravinteista, joita (imettävä) äiti voi tarvita. Kattava paketti, kiitos Monna!

 

”Voi ei, pitikö tänne ottaa vauva mukaan?”

 

Oli ihanaa nähdä miten moni oli ottanut vauvan mukaan tapahtumaan, itse asiassa suurin osa. Minä edustin sitä häviävän pientö vähemmistöä, joka saapui paikalle ilman lasta, ja olo olikin vähän orpo kun siellä vaihdettiin vaippaa, nukutettiin ja imetettiin ihan kaikessa rauhassa opiskelun lomassa. Tietysti monen puolisot ovatkin töissä näin arkiaamupäivisin, ja vauvan mukaanottaminen on paitsi itselle mieluisaa, myös välttämätöntä kun kotona ei ole hoitajaa.

 

Tunnustus

Nyt se pitää sitten myöntää, avata suunsa ja tunnustaa. Minulla on tosi korkea kynnys ottaa vauvaa mihinkään rientoihin mukaan. Kauppaan, kylään, saati sitten palavereihin tai tapahtumiin. Mielummin sitten jätän menemättä, ja kyhjötän vauvan kanssa kotona.

Pelkään tosi paljon sitä tilannetta, etten pysty vaikuttamaan lapsen mielialaan ja käytökseen, saati sitten omaani. Mitä jos hän itkee koko ajan, enkä pysty auttamaan? Mitä jos tulee hirveä kakka- tai pissavahinko? Entä sitten imetys julkisilla paikoilla? Kaikki nämä tuntuvat niin kodin sisällä tapahtuvilta asioilta, jotenkin liian henkilökohtaisilta vietäväksi kodin ulkopuolelle.

 

Mitä jos?

Olen todellakin julki-imetyksen ja täysimetyksen kannattaja. En silti pidä siitä ajatuksesta, että minä itse riisuisin rintani paljaaksi julkisella paikalla imettääkseni. Kuinka mä saisin lisää näkökulmia tähän? Olo julki-imettäessä on tosi inhottava. Pelkään että joku paheksuu.

No, mitä jos vauva alkaa itkeä kun olemme julkisilla paikoilla? Tilannehan on satavarmasti edessä. Ja on sitä jo tapahtunut, anteeksi Ratinan Newbie-myymälän henkilökunta, meidän minimösjöö veti raivarit kun oltiin hakemassa nimiäisvaatteen alle valkoista bodya. Avuttomuuden tunne ja minipaniikki, ei yhtään mun juttu. Ja mitä jos joku paheksuu?

No julkinen kakkashow sitten. Toivottavasti ei ole ikinä edessä. Ei edes mennä tähän. 😀

Siispä olin tosi onnellinen, kun Joni tarjoutui olemaan vauvan kanssa sen aikaa kun minä pääsen nauttimaan olostani mamaseurassa, ja saamaan lisätietoa synnytyksestä ja raskaudesta palautumiseen.

Ollaanhan me silti kyläilty, käyty ostoksilla ja hengailtu ihan julkisilla paikoilla vauvan kanssa. Olen imettänyt ravintoloissa ja ollaan pidetty kyläily- ja shoppailumaratooneja vauva mukana. Aina on silti sellainen pieni kutkutus takaraivossa – mitä jos täällä on joku joka ei pidä siitä, että otimme vauvan mukaan? Mitä jos joku tulee sanomaan pahasti?

 

Mikä neuvoksi?

Äidit ja isät, onko teillä ollut aina helppoa liikkua vauvan tai lapsen kanssa kodin ulkopuolella? Miten mä saisin rohkeutta kohdata (väistämättömiä) epämieluisia tilanteita, ja madaltaisin kynnystä lähteä vauvan kanssa kodin ulkopuolelle?

 

Sanna