Hae
Sanna Laitinen

Palautuminen synnytyksen jälkeen

Juuri ennen synnytystä – vs – viikko synnytyksestä.

 

Kiitos jokaiselle kannustavia tarinoita ja tsemppiviestejä lähettäneille – niitä on puskenut monen kanavan kautta, ja todella, olen niin kiitollinen jokaisesta. Sain heti alkuun ison opin – olen ehkä sittenkin ihan normaali näiden fiilisteni kanssa! Nyt niitä tuntuu olevan helpompi käsitellä.

Vähän tylsää tietysti, että aloitin tuoreen blogini valitusvirrellä.

Raskausaikana, etenkin ihan loppupuolella kun aloin haaveilemaan taas ikiomasta kehostani, aloin miettiä miltähän mahdan näyttää synnytyksen jälkeen. Tietenkin palautuminen ottaa aikaa ja oman kehon kanssa täytyy olla todella varovainen, lempeä ja armollinen, mutta silti. Saisinpa jo oman kapean vyötärönympärykseni takaisin, ajattelin joka päivä.

Vaikka eihän sitä oikeasti tiedä, miltä synnytyksen jälkeen tulee näyttämään. Kroppa on kuitenkin kokenut jotain niin suurta ja ainutlaatuista, että ennalleen palautuminenhan voi olla jopa epätodennäköistä. Millainenkohan minusta siis nyt tulee, millaiseksi palaudun, ja millainen on uuden minun kehoni?

Paino

Inhosin yli kaiken raskausaikana painoseurantaa neuvolassa. En ole rampannut vaa-alla sitten fitnesskisojen vuonna 2014, ja koen että oman kehon painon mittaus vaa-alla aiheuttaa niin minulle kuin monelle muullekin naiselle ihan turhia paineita.

Sen verran tiedän, että normaalipainoni huiteli ennen raskautta jossain seitsemänkymmenen kilon hujakoilla. Raskausaikana, kun jouduin puntarille vähintään kerran kuussa, sain nähdä painon nousevan noin kaksikymmentä kiloa. Itse päätin alusta asti olla stressaamatta painosta, mutta kesällä neuvolantäti tokaisi, että nyt voisit alkaa kiinnittää ruokailuihisi enemmän huomiota.

Arvaa vaan mitkä kompleksit ja psykoosit olivat tulilla sen tokaisun jälkeen. Voi herranjestas mitä yksi lause voi aiheuttaa ihmismielelle.

Terveellisemmän ruokavalion yrittäminen ulkoisen ”painostuksen” (koin sen sellaisena, vaikka tokaisu oli ystävällinen) takia ei toimi ikinä! Motivaatio noudattaa terveellisempää ruokavaliota, tai vaikkapa syödä maltillisempi määrä energiaa päivässä, tulee omasta itsestä, omasta tahdosta. Enkä hyvällä tahdollanikaan löytänyt syytä muuttaa ruokailutottumuksiani. Siispä tokaisu jäi painamaan, vaikkei se pahaksi ollutkaan tarkoitettu.

Siksi en ole nyt synnytyksen jälkeen noussut vaa-alle ollenkaan. Painolla ei todellakaan ole väliä.

 

Muut mittarit

Niin kuin Tikis-valmennuksissanikin aina miltei hoen, painoseurantaa tärkeämpi on oman yleisfiiliksen ja peilikuvan seuraaminen. Peilikuvakaan ei muuten aina kerro kaikkea – kehonmuokkausprojekteissa oma pääkoppa voi väittää, ettei mitään ole tapahtunut, ja ympärillä olevilta ihmisiltä kuulet, kuinka olet laihtunut/saanut lihasta/voit silminnähden paremmin!

Minä menen nyt oman fiiliksen ja peilikuvan perusteella. Syön aina kun on nälkä, ja nautin joka päivä kaventuvasta keskivartalosta.

 

Treenit

Nyt kun synnytyksestä on vain reilu viikko aikaa, en ole uskaltanut lähteä roiskimaan salille tai lenkkipolulle – ja jos lähtisin, saisin aikaiseksi varmasti enemmän huonoa kuin hyvää. Huomaan edelleen että heikotus alkaa herkästi kun ponnistelee enemmän, ja samoin tuntemukset siellä mistä vauva tuli ulos, sielläkin kivut kasvavat. Lepo onkin tässä vaiheessa varmasti parasta treeniä minulle.

Se mitä olen heti alusta alkaen tehnyt joka päivä, on syvien vatsalihasten ja lantionpohjan lihasten aktivointiharjoitukset. Näiden lihasryhmien aktivointiharjoituksia pitäisi ihan jokaisen tehdä, oli sitten millainen tahansa tilanne elämässä!

Aktivointitreenini menee seuraavasti: Asetun makamaan selin lattialle niin, että polvet ovat koukussa ja jalkapohjat tukevasti maassa, alaselässä pieni luonnollinen notko. Hengitän syvään sisään. Uloshengityksellä aktivoin ensin lantionpohjan lihakset, ja sen jälkeen syvien vatsalihasten avulla painan selkärangan nikama nikamalta lattiaan kiinni. (Kuin vetäisi korkeavyötäröiset farkut jalkaan, ja vetskarin kiinni. Vatsa sisään syvien vatsalihasten avulla!) Sisäänhengityksellä palautus alkuasentoon. Kokeilen välillä pitää jännitys kevyesti noin 20 sekunnin ajan, ja välillä ihan kunnon rutistus 5 sekunnin ajan.

 

 

 

Olen menossa äitiysfyssarille tänään – katsotaan, millaisia harjoituksia hän suosittelee minulle.

Jos siellä ruudun takana on äitejä, kuinka te olette alkaneet jumppailla tai muuten liikkua synnytyksen jälkeen?

 

Sanna

Romahdus. Baby blues -tarinani.

 

Hirveän helppoa ei ole henkisesti – tai fyysisestikään – olla vastasyntyneen vanhempi, vaikka vauva olisi kuinka helppo. Meillä tämä reilun viikon ikäinen kaveri on kaikkien läheisten mukaan helpoimmasta päästä – toistaiseksi vain syö, kakkaa ja nukkuu. Tietenkään ei olla vältytty itkuilta, ja kaikista vähiten huolelta.

Huoli pienestä on aivan suunnaton heti syntymästä lähtien. Tai tietysti huoli on koko raskausajan läsnä, mutta nyt kun vauva on sylissäni, on huoli toisen hyvinvoinnista ja hengestä ihan älytön. Kestämätön ajatus, että minun lapselleni kävisi jotain. Oman lapsen menettäminen on varmasti pahinta maailmassa.

Ensimmäisinä päivinä ja öinä en nukkunut, vaikka pieni nukkuikin. Koetimme pitää pientä sairaalassa omassa sängyssään, mutta joka kerta kun kuulin pienenkin äänen, olin varma että toinen tukehtuu omaan pukluunsa. Oli pakko mennä nostamaan pieni ylös ja ottaa olkapäälle odottamaan röyhtäystä. Tähän asentoon vauva nukahti levollisesti – äiti jäi hereille.

Sairaalassa vietettiin vauvan kanssa yöt vierihoidossa, pieni oli sairaalamekkoni sisällä iho ihoa vasten. Vuoroin syötiin tissimaitoa ja vuoroin torkuttiin – minä tietysti nukuin koiranunta. Parempi silti, että pieni oli ihan vieressäni.

Kotiuduttuamme olin kiukkuinen, tuntui että olen ainoa joka osaa huolehtia pienestä. Vauvan isä muka teki kaiken väärällä tavalla ja liian hitaasti. Ahdistuin näistä ajatuksista – en halua alkaa tiuskimaan rakkaalleni, tai kertomaan kuinka asiat kuuluisi tehdä. Mistä minä nimittäin tiedän yhtään sen enempää vastasyntyneen käsittelystä? Onneksi avauduin fiiliksistäni meidän Joulukuisten eräässä whatsapp-ryhmässä, mistä saa ihanasti tukea muilta tuoreilta äideiltä ja odottajilta. Tajusin että tätä  haitallista ajatusmaailmaa ei kannata ruokkia, ettei siitä tule tapa, tai ettei se vaikuta parisuhteeseen rakkaani kanssa, tai vauvan ja rakkaani väliseen suhteeseen.

En voinut laskea pientä omaan sänkyynsä kotonakaan. Yritimme sitä, mutta parinkymmenen minuutin päästä olin niin ahdistunut ja pelkäsin pienen tukehtumista, että oli vaan pakko ottaa toinen viereen. Olin lukenut perhepedin vaaroista ja vanhempien kierähtämisestä lapsen päälle nukkuessaan, ja tämän takia olin ennen synnytystä kannattanut vahvasti, että vauvalla on oma huone, tai ainakin oma sänky, heti alusta. Perhepedissä otin vauvan ihan viereeni samalla tavalla kuin sairaalassakin. Karsittiin ylimääräiset peitot ja tyynyt sängystä, ja taas pääsin nukkumaan koiranunta ensimmäiset yöt kotona.

Tarpeeksi monta yötä kun sinnittelee lähes nollan tunnin yöunilla ja huoli pienen hyvinvoinnista on riittävän kova, synnytyksen jälkeen kroppa kun on aivan jumissa ja hormonitoiminta sekaisin, ei ole ihme että äideille tulee baby blues. En vain tiennyt että se oli tällaisten asioiden summa.

Sitten romahdin. Jäin pariksi tunniksi vauvan kanssa kaksin kotiin, ja sitten tuli lohduton itku. Enkö minä pysty tähän, miten minä voisin olla hyvä äiti kun tunnen koko ajan näitä negatiivisia tunteita? En halua olla tällainen puoliso rakkaalleni. Enkä halua olla näin kehnosti voiva mama. Enkö saa enää ikinä unta? Itkusta ei tullut loppua.

Kirjoitin IG storyyn, että nyt on paha paikka. Auttakaa, kuinka saan lisää itsevarmuutta, vai mikä se ominaisuus on jota tarvitsen?

Sain aivan ihania viestejä. Äidit kannustivat – et ole yksin. Me muut äidit ollaan kaikki käyty hyvin samanlainen vuoristorata läpi. Ole armollinen itsellesi. Opettelette vasta vauvan kanssa tuntemaan toisenne. Pian opit, mitä mikäkin itku tarkoittaa, ja siltikään aina ei voi estää vauvaa itkemästä. Itku on vauvan ainoita kommunikointikeinoja. Vauva ei mene itkusta rikki. Luin kymmeniä kannustavia tarinoita. Edelleen niitä lukiessani itku tulee saman tien!

Helpottavaa on tietää, että tämä on vaihe jonka moni äiti käy läpi. Helpottavaa on myös tajuta, että kaikki ne äänet mitä vauva päästää suustaan, ei tarkoita että toinen on tukehtumassa. Tai jos vauva on aivan hiljaa, sekään ei tarkoita että hän olisi tukehtumisvaarassa… Alan nukkua vähän sikeämmin. Ajatus alkaa kulkea vähäsen.

Raastavinta on että huolenaiheitahan tulee koko ajan uusia! Yhtenä yönä tonttupojan nenä kuulosti hirveän tukkoiselta. Hainkin seuraavana päivänä apteekista hinnalla millä hyvänsä suolaliuostippoja, niistäjän ja muuta varsin tarpeellista tarviketta. Kuulemma ihan äidinmaitotipoilla oltaisiin myös pärjätty.

Otin myös melkoisia kierroksia, kun rakkaani ilmaisi huolensa vauvan kierähtämisestä mahalleen nukkuessaan. Ja aloin itkeä, kun oltiin myöhästymässä neuvolakäynniltä, ja vauvan turvakaukalon vyöt olivat jumissa.

Hermoheikon huushollista hei. Kyllä mä joku päivä vielä tulen järkiini!

Millaisia baby blues -tarinoita teillä on? Nyt saisi kertoa selviytymistarinoita <3

Sanna

Tervetuloa!

Onpa jännittävää aloittaa aivan puhtaalta pöydältä. Uusi blogi, uudella Vaikuttajamedian alustalla.

Totta puhuen hukkasin vanhan blogini, ja toisaalta ihan hyvä niin. Siirtelin tietoja palvelimilta toisille somelomaa käynnistellessäni, ja nyt en enää ole ihan perillä, mitkä osat vanhasta blogistani ovat missäkin… Blogeissani on paljon hyviä muistoja elämästäni vuodesta 2010 lähtien, mutta nyt on hyvä hetki aloittaa täysin puhtaalta pöydältä.

Muutos ei voisi tulla parempaan saumaan – tapahtuuhan täällä elämässäni parhaillaan varsin paljon.

Kuka sitten on Sanna Laitinen? Jotkut tietävät minut Tikis-treenimediasta – toiminhan Tikis-porukassa yhtenä valmentajista. Nyt toki äitiyslomalla, koska esimerkiksi Kesäkuntoon-valmennukseen ei ihan ymmärrettävistä syistä voi tällä hetkellä kuvata lisäsisältöä.

Joku voi tietää minut Better Eventsin tai muiden tapahtumahommien kautta. Touhuan tapahtumamarkkinoinnissa erilaisissa asiantuntijatehtävissä – avustan tuotannoissa, juonnan ja esiinnyn. Joku voi bongailla mua kauppakeskuksissa erilaisista tapahtumiin liittyvissä hommissa. Elän mielestäni varsin hienoa elämää, tarinani tähän asti on kaiken ylpeilyn arvoinen!

Mitä muuta? Pelkästä instafiidistä tuskin koskaan saa selville kenenkään elämän todellisia käänteitä – täälläkin on kokemuksia esimerkiksi eroihin päätyneistä parisuhteista ja raskautumisen yrittämisestä. Kriisivuodet ovat tuoneet mukanaan (ja onneksi aina myös vieneet mennessään) uupumusta ja masennusoireita. Olen lisäksi valtaosan elämästäni ollut aivan varma etten koskaan hanki lapsia (tai korkeintaan puolikkaan). Tai mene naimisiin. Tai osta omaa kotia, tai käy kahdeksasta neljään -päivätöissä. Tai ainakaan en asu Suomessa.

Olen matkustanut varsin paljon ja asunut vuosia poissa kotimaasta. Tänä päivänä kärsin ilmastoahdistuksesta ja säälin esimerkiksi Balin kaltaisia, turismin tuhoamia saaria. Silti olen yksityisautoilija ja haaveilen Ranskan reissuista ja muista luksuksena pitämistäni jutuista, ja elän toisinaan varsin porsastellen.

Tällä hetkellä elän elämäni mullistavinta vaihetta – avopuolisoni Jonin kanssa asumme kahta kotia ja kahta kaupunkia. Perheeseen on aivan vastikään syntynyt uusi jäsen, tänään viikon ikäinen! Yrittäjinä koetamme tehdä parhaamme, että kumpikin ehtii paitsi kasvattaa ja tutustua yhteiseen pieneen ihmeeseemme mahdollisimman paljon – ja silti saada jostakin täytettä tämän kummallisen perheen taloudellisiin toimintaedellytyksiin.

Blogini ovat kautta aikain käsitelleet hyvinvointia omien kuulumisieni lisäksi. Saman linjan toivon jatkuvan yhä – toki nyt kun elämäni pyörii tuon pienen ihmeen ympärillä, pääsette halutessanne kuulemaan meidän perheen arjesta. Blogi on minulle väylä purkaa ajatuksia – varsinkin nyt on sen aika, tarvitsen tätä itse enemmän kuin kukaan muu tarvitsee blogiani. Blogini tukee siis omaa hyvinvointiani.

Kuinka sopeudun uuteen rooliini äitinä? Kuinka palaudun synnytyksestä fyysisesti? Miten työt jatkuvat tästä eteenpäin – onko minulle töitä? Millaisia ilmiöitä tulee vastaan äidin ja yrittäjyyden, tai työelämän, yhdistämisen kanssa? Kuinka treenit jatkuvat tästä eteenpäin? Siinä onkin seuraamista.

Lämpimästi tervetuloa mukaan.

Sanna

 

Kuvat on ottanut ihana Sania Svinarenko Tikis Kesäkuntoon 2018 -valmennusta varten.