Hae
Sanna Laitinen

Romahdus. Baby blues -tarinani.

 

Hirveän helppoa ei ole henkisesti – tai fyysisestikään – olla vastasyntyneen vanhempi, vaikka vauva olisi kuinka helppo. Meillä tämä reilun viikon ikäinen kaveri on kaikkien läheisten mukaan helpoimmasta päästä – toistaiseksi vain syö, kakkaa ja nukkuu. Tietenkään ei olla vältytty itkuilta, ja kaikista vähiten huolelta.

Huoli pienestä on aivan suunnaton heti syntymästä lähtien. Tai tietysti huoli on koko raskausajan läsnä, mutta nyt kun vauva on sylissäni, on huoli toisen hyvinvoinnista ja hengestä ihan älytön. Kestämätön ajatus, että minun lapselleni kävisi jotain. Oman lapsen menettäminen on varmasti pahinta maailmassa.

Ensimmäisinä päivinä ja öinä en nukkunut, vaikka pieni nukkuikin. Koetimme pitää pientä sairaalassa omassa sängyssään, mutta joka kerta kun kuulin pienenkin äänen, olin varma että toinen tukehtuu omaan pukluunsa. Oli pakko mennä nostamaan pieni ylös ja ottaa olkapäälle odottamaan röyhtäystä. Tähän asentoon vauva nukahti levollisesti – äiti jäi hereille.

Sairaalassa vietettiin vauvan kanssa yöt vierihoidossa, pieni oli sairaalamekkoni sisällä iho ihoa vasten. Vuoroin syötiin tissimaitoa ja vuoroin torkuttiin – minä tietysti nukuin koiranunta. Parempi silti, että pieni oli ihan vieressäni.

Kotiuduttuamme olin kiukkuinen, tuntui että olen ainoa joka osaa huolehtia pienestä. Vauvan isä muka teki kaiken väärällä tavalla ja liian hitaasti. Ahdistuin näistä ajatuksista – en halua alkaa tiuskimaan rakkaalleni, tai kertomaan kuinka asiat kuuluisi tehdä. Mistä minä nimittäin tiedän yhtään sen enempää vastasyntyneen käsittelystä? Onneksi avauduin fiiliksistäni meidän Joulukuisten eräässä whatsapp-ryhmässä, mistä saa ihanasti tukea muilta tuoreilta äideiltä ja odottajilta. Tajusin että tätä  haitallista ajatusmaailmaa ei kannata ruokkia, ettei siitä tule tapa, tai ettei se vaikuta parisuhteeseen rakkaani kanssa, tai vauvan ja rakkaani väliseen suhteeseen.

En voinut laskea pientä omaan sänkyynsä kotonakaan. Yritimme sitä, mutta parinkymmenen minuutin päästä olin niin ahdistunut ja pelkäsin pienen tukehtumista, että oli vaan pakko ottaa toinen viereen. Olin lukenut perhepedin vaaroista ja vanhempien kierähtämisestä lapsen päälle nukkuessaan, ja tämän takia olin ennen synnytystä kannattanut vahvasti, että vauvalla on oma huone, tai ainakin oma sänky, heti alusta. Perhepedissä otin vauvan ihan viereeni samalla tavalla kuin sairaalassakin. Karsittiin ylimääräiset peitot ja tyynyt sängystä, ja taas pääsin nukkumaan koiranunta ensimmäiset yöt kotona.

Tarpeeksi monta yötä kun sinnittelee lähes nollan tunnin yöunilla ja huoli pienen hyvinvoinnista on riittävän kova, synnytyksen jälkeen kroppa kun on aivan jumissa ja hormonitoiminta sekaisin, ei ole ihme että äideille tulee baby blues. En vain tiennyt että se oli tällaisten asioiden summa.

Sitten romahdin. Jäin pariksi tunniksi vauvan kanssa kaksin kotiin, ja sitten tuli lohduton itku. Enkö minä pysty tähän, miten minä voisin olla hyvä äiti kun tunnen koko ajan näitä negatiivisia tunteita? En halua olla tällainen puoliso rakkaalleni. Enkä halua olla näin kehnosti voiva mama. Enkö saa enää ikinä unta? Itkusta ei tullut loppua.

Kirjoitin IG storyyn, että nyt on paha paikka. Auttakaa, kuinka saan lisää itsevarmuutta, vai mikä se ominaisuus on jota tarvitsen?

Sain aivan ihania viestejä. Äidit kannustivat – et ole yksin. Me muut äidit ollaan kaikki käyty hyvin samanlainen vuoristorata läpi. Ole armollinen itsellesi. Opettelette vasta vauvan kanssa tuntemaan toisenne. Pian opit, mitä mikäkin itku tarkoittaa, ja siltikään aina ei voi estää vauvaa itkemästä. Itku on vauvan ainoita kommunikointikeinoja. Vauva ei mene itkusta rikki. Luin kymmeniä kannustavia tarinoita. Edelleen niitä lukiessani itku tulee saman tien!

Helpottavaa on tietää, että tämä on vaihe jonka moni äiti käy läpi. Helpottavaa on myös tajuta, että kaikki ne äänet mitä vauva päästää suustaan, ei tarkoita että toinen on tukehtumassa. Tai jos vauva on aivan hiljaa, sekään ei tarkoita että hän olisi tukehtumisvaarassa… Alan nukkua vähän sikeämmin. Ajatus alkaa kulkea vähäsen.

Raastavinta on että huolenaiheitahan tulee koko ajan uusia! Yhtenä yönä tonttupojan nenä kuulosti hirveän tukkoiselta. Hainkin seuraavana päivänä apteekista hinnalla millä hyvänsä suolaliuostippoja, niistäjän ja muuta varsin tarpeellista tarviketta. Kuulemma ihan äidinmaitotipoilla oltaisiin myös pärjätty.

Otin myös melkoisia kierroksia, kun rakkaani ilmaisi huolensa vauvan kierähtämisestä mahalleen nukkuessaan. Ja aloin itkeä, kun oltiin myöhästymässä neuvolakäynniltä, ja vauvan turvakaukalon vyöt olivat jumissa.

Hermoheikon huushollista hei. Kyllä mä joku päivä vielä tulen järkiini!

Millaisia baby blues -tarinoita teillä on? Nyt saisi kertoa selviytymistarinoita <3

Sanna

9 kommenttia

  1. Johanna / JohanOnFitness kirjoitti:

    Kuulostaa hyvin normaalilta raskauden ja synnytyksen jälkeisiltä fiiliksiltä. Huolista kannattaa aina jutella neuvolassa ja vaikka soittaa neuvolaan, jos seuraavaan aikaan on aikaa. Sieltä saa hyvin tukea omille ajatuksilleen ja varmuutta siihen, että kaikki on hyvin. Noin pieni vauva ei vielä pysty kierähtämään mahalleen ja silloin kun hän sen oppii, niin osaa laittaa pään sivulle, että saa happea. Meillä oli samanlainen alku, että olin suunnitellut vauvan nukkuvan omassa sängyssä, mutta en saanut itse nukuttua, koska olin koko ajan tarkastelemassa. Sitten otin vauvan mun mahan päälle nukkumaan samalla tavalla kuin sairaalassa, niin silloin sain itse nukuttua. Laitoin vain tyynyt mun kainaloiden alle, että kädet pysyy sellaisessa asennossa ettei vauva tipu viereen. Mulla rupes helpottaa sen jälkeen, kun lähdin vauvan kanssa vain ulos. Se oli muuten jännä ja pelottava paikka, kun menin ekaa kertaa kaupungille vauvan kanssa. Nyt jälkeen päin voi sanoa, että ihan turha pelko, mutta ei sitä tuoreena äitinä osaa ajatella kun kaikki on niin uutta. Paljon tsemppiä. Kaikki on kumminkin aina väliaikaista ja vauva kasvaa koko ajan ja tuore äiti saa varmuutta päivä päivältä enemmän. <3

    • sannalaitinen kirjoitti:

      Kiitos Johanna, tästä tosiaan kannattaisi jutella tulevassa neuvolassa. Kiitos vinkistä! <3

  2. Johanna kirjoitti:

    Onnea Sanna! Tuo huoli ja hätä on seuraus siitä, että aivosi järjestelevät rytinällä ajatusmalleja uuteen uskoon ja virittävät sinua mahtavaksi äidiksi. Jälkikäteen voi sitten muistella hieman hymyillenkin, kuinka hädässä sitä onkaan alkuun ollut. Itse pelkäsin aikoinaan mm. että kattolampun kiinnike irtoaa ja putoaa nukkuvan vauvan päälle – vaikka kyseinen lamppu sijaitsi kahden metrin päässä sivusuunnassa tästä vauvasta. Ei muuten ole lamppu vieläkään pudonnut 😉 Ole rauhassa, kaikki on vielä kesken ja vaiheessa, sinun ei tarvitse olla vielä valmis. Palikat aivoissa asettuvat pian uusille äitiysasetuksilleen ja maailma alkaa näyttää taas melko tavalliselta. Nyt kannattaa levätä ja ihmetellä ohi lipuvia ajatuksiaan niihin suuremmin mukaan lähtemättä. Sinä et ole sekoamassa, sinusta on juuri tullut äiti, sinä olet normaali.

    • sannalaitinen kirjoitti:

      Suuri kiitos, itkettää pelkästään tämän viestisi lukeminen 😀 <3

  3. Tinde kirjoitti:

    Voimia ja tsemppiä! Ja voi kuinka kauniisti edellinen oli kirjoittanut. Oma lapsi jo vuoden mutta silti itketti. ???

    • sannalaitinen kirjoitti:

      Kiitos paljon, ja ihania päiviä pienen vuoden ikäisen kanssa <3

  4. Anu kirjoitti:

    Samoja fiiliksiä oli itsellä. Kaikki oli uutta ja pelottavaa. Näistä negatiivisista tunteista puhutaan melko vähän, vaikka monet käyvät läpi samoja ajatuksia ja pelkoja. Kiitos, että jaoit sun fiiliksiä.

    Omakohtaisesta kokemuksesta voisin listata muutaman asian, jotka auttoivat kasaan ajatukset ja luottaan itseensä ja uuteen tilanteeseen.

    ✔️ Puhuminen kumppanin, perheen ja ystävien kanssa.

    ✔️ Edes pieni ulkoilu joka päivä (vaunulenkit best:)

    ✔️ Oman ajan ottaminen alusta asti. Voisiko se olla vaikka pieni lenkki yhdessä kaverin kanssa tai kaupassa käyminen yksin…

    ✔️ Liikkeelle lähteminen vauvan kanssa

    Mukavaa joulun aikaa!:)

    Jään seuraamaan blogiasi.?

    • sannalaitinen kirjoitti:

      Ihan ylihyviä pointteja. Ennen vauvan syntymää oli ihan älyttömän tuntuista, että kokisin huonoa omaatuntoa vauvan luota lähtemisestä. Mutta kyllä nämä omat pienet menot ilman vauvaa tuntuvat pahalta, vaikka tekevätkin hyvää 😀
      Kiitos hurjan paljon hyvistä huomioistasi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *