Hae
Sanna Laitinen

Synnytyskertomus, osa 2

Kohti sairaalaa

Koko synnytyksen ajan (alkaminen klo 03:00) supistukset olivat varsin säännöllisiä, muutaman kerran kymmeneen minuuttiin. Kellotin välillä supistuksia Vau.fi-supistuslaskurilla, ja huomasin, että supistuskipu taitaa koventua jatkuvasti. Vaikka kipu olikin sellaista että siihen täytyi keskittää kaikki ajatuksensa, oli se varsin siedettävää ilman mitään lääkkeitä. Kotona en halunnut ottaa edes panadolia – en halunnut häiritä synnytyksen käynnistymistä millään keinotekoisella.

Yhdentoista aikaan aamupäivällä supistukset alkoivat olla sen verran voimakkaita, että pakkasin viimein sairaalakassini loppuun, ja Joni lähti kuskaamaan minua Taysiin. Takakenossa istuminen oli aivan kamalaa – oli pakko säätää lämpötyynyn kanssa istuma-asento mahdollisimman etukenoksi. Täytyy myöntää, että pieni itku meinasi päästä aina supistusten aikaan. Autossa synnyttäminen ei varmasti olisi minun juttuni, mutta ei tässä vielä niin pitkällä olla, että pitäisi ruveta ponnistamaan.

Jäin kyydistä synnytysvastaanottoa lähimpien ulko-ovien kohdalla, ja vaapuin sisään Jonin viedessä autoa parkkiin. En päässyt enää kävelemään kovin nopeasti, ja sairaalan pyöröovetkin tuntuivat etenevän minulle liian vauhdikkaasti. Aina supistusten kohdalla oli etsiydyttävä seinän viereen nojaamaan, heiluttelemaan lantiota ja hengittämään. Mahdoin olla huvittava näky kauratyynyjeni ja silmäpussieni kanssa nojaillessani seiniin ja puuskuttaessani.

 

”Anelin, älkää lähettäkö mua enää kotiin. Kätilöt nauroivat ja lupasivat pitää minut sairaalassa siihen asti että lapsi olisi maailmassa.”

 

Kuusi senttiä auki

Pääsin sisäänkirjautumisen kautta ensimmäisten kätilöiden tarkistukseen. Anelin, älkää lähettäkö mua enää kotiin. Kätilöt nauroivat ja lupasivat pitää minut sairaalassa siihen asti että lapsi olisi maailmassa. Sisätutkimuksen teki ensin opiskelija ja sitten vuorossa oleva kätilö, ja viimeisin sisätutkimus oli sen verran roima että viimeisetkin sikiökalvot puhkesivat (kai?), ja loput lapsivedet valuivat tutkimuspöydälle. Kummatkin totesivat kohdunsuun olevan viidestä kuuteen senttiä auki. Sain sairaalavaatteet ylleni ja minut kärrättiin suoraan synnytyssaliin.

Matka synnytyssaliinkin oli huvittava – istuminen nimittäin ei oikein käynyt päinsä kuin ihan kunnon etukenossa. Etukeno asento taas ei ollut pyörätuoliin kamalan sopiva, ja kävellen en olisi päässyt saliin asti kovin nopeasti. Välillä nousin pyörätuoliin kontilleen, selkä menosuuntaan ja naama kohti kuljettajaani. Siinä oli hyvä ottaa supistukset vastaan! 😀

Synnytyssali oli rauhallinen. Joni sammutti valot pyytäessäni, ja kätilö kyseli säännöllisesti vointiani ja näytti välillä vähän huolestuneelta ähinästäni. Hän ilmeisesti luki synnytystoivelistani sähköisestä Ipana-äitiyskortistani, ja tarjosi kivunlievitystä sen mukaan. Kysyi myös, onko lääkkeellinen kivunlievitys kokonaan poissuljettu. Sanoin, että ei. Mutta pelottaa lääkkeiden sivuvaikutukset. Katsotaan kivun mukaan.

Tens-laite, jonka sairaalasta sai käyttöön, oli aivan ihana! Siinä oli boost-nappula, jota ilmeisesti piti painaa aina supistusten tullessa. Joni kytki sen päälle ihan jatkuvalle syötölle, ja se kävi minulle oikein hyvin. Ihana vehje! Kokeilin myös ilokaasua, joka vei toki omiin maailmoihinsa, muttei enää oikein auttanut koventuvissa supistuskivuissa.

Puolisentoista tuntia sairaalaan pyrkimisen jälkeen pyysin epiduraalin. Anestesialääkäri tulikin nopeasti huoneeseen, jouduin nousemaan pitkäkseni kyljelleen synnytyssalin sängylle, ja rutistamaan selän mahdollisimman pyöreäksi. Tämäpä olikin vaikea keissi, koska aina pyöristäessäni selkää, sain ihan kunnon supistuksen päälle, joka pisti väkisin selän kaarelle ja meikäläisen laulamaan ihan omia synnytyslaulujani. Lääkäri koetti asentaa epiduraalivehkeitä nikamaväleihin yhteensä kolme kertaa ennen kuin onnistui. Ei ole nimittäin helppoa pitää selkälihaksia rentoina, kun supistukset sattuu! Epiduraalin asennuksesta en muista oikein mitään tuntemuksia.

Epiduraalia kuvaillaan monesti synnytyskertomuksissa taivaan lahjaksi. Siltä minustakin tuntui silloin, kun lääke alkoi vaikuttaa. Sain kaipaamani puolentoista tunnin huilihetken ennen ponnistusvaiheen alkamista vähän iltapäivä-kolmen jälkeen.

Ponnistusvaihe

Ponnistusvaihe ei jättänyt kyllä minulle mitään epäselvyyttä siitä, että se oli alkanut – oli aivan pakko ponnistaa. Sainkin siihen luvan – olin auennut viimeiset pari senttiä epiduraalin aikana. Tärisin joko kylmästä, väsystä tai lääkkeestä ihan holtittomasti. Siksi en jaksanut enää nousta sairaalasängystä, vaan koetin ensin ponnistaa kyljelläni. Ponnistelin vähän puolivaloilla, eikä vauva oikein liikkunut synnytyskanavassa. Silloin juuri ponnistusvaiheessa vuoroon saapunut kätilöpari, eläkkeelle jo jäänyt ihana vääpelirouva ja aivan ihana kätilöopiskelija, ehdottivat että kokeillaan puoli-istuvaa asentoa. Sitä mistä aina varoitellaan. Puoli-istuva asento kasvattaa riskejä repeämiin, eikä ole kaikista luonnollisin (?) synnytysasento. No, kun vääpeli käskee. Olin avoin ehdotuksille. Kokeillaan!

Vääpeli kertoi minulle, että hänellä on tapana, ettei epparia leikata ennen kuin ihan viimeisen pakon edessä. Hän suunnitteli myös kohdunkaulan puudutetta minulle ponnistusvaiheeseen, mutta sitä ilmeisesti ei kuitenkaan laitettu. Ei haitannut.

Ponnistaessa kipu oli alusta asti epämiellyttävää, mutta joka ponnistus tuntui vievän lähemmäksi vauvan syntymää – kipu oli siis helppo kestää. Tuntui silti että bebe ei edennyt synnytyskanavassa vieläkään. Oli pakko ponnistaa lujempaa – kyllähän minä siihen pystyisin, mutta pelkäsin että repeän pahasti. Joni oli koko ajan vieressä kertomassa, kuinka minun tulee hengittää. Se oli aivan tajuttoman hyvä juttu – muuten olisin unohtanut hengittää sisään kunnolla. Maailman isoin kiitos Jonille!

Puoli-istuvassa asennossa ponnistaminen tuntui helpommalta kuin kylkiasennossa. Minun ei tarvinnut kuin keskittyä työntämään vauva ulos niin lujaa kuin pystyin. Pään syntymän kohdalla oli kamalaa – tuntui että mikään kipulääke ei enää vaikuttanut, vaikka epiduraalin piti vielä silloin ehkä olla voimissaan – pään jälkeen helpotti. Koko ponnistusvaihe kesti vajaat puoli tuntia.

Kun vauva oli ulkona, tiesin että kätilö tulee tuikkaamaan minuun oksitosiinipiikin, jotta supistukset jatkuisivat ja istukka saataisiin nopeasti ulos, jotta vältyttäisiin pahemmalta verenvuodolta. Tämä on sairaaloissa ihan rutiinikäytäntö, mutta siitäkin kannattaa olla tietoinen – kaikki eivät oksitosiinipiikkiäkään halua. Piikki toi supistukset takaisin, vaimeampina mutta silti kivuliaina. Kätilön avustuksella myös istukka syntyi sairaalan kertomuksen mukaan ”täydellisenä”, ja koko 700 gramman köntsää ihasteltiin porukalla.

Älä luota sokeasti painoarvioihin

Koko synnytyksen ajan eri kätilöt kyselivät minulta vauvan painoarviota, ja että arvioitaisiinko painoa nyt. Neuvolalääkäri oli aiemmin arvioinut, että vauva olisi 3,5-kiloinen jos syntyisi laskettuna päivänä eli viikon myöhemmin. Nyt en halunnut, että vauvan painoa arvioidaan. Pakko sen on syntyä! Minua kuvailtiin sirovatsaiseksi, mutta koska olen pitkä, vatsani malli suhteessa vartalooni hämää. Vauva syntyikin yli 4-kiloisena ja isopäisenä. Kakkosasteen repeämät saivat ihan runsaasti tikkejä ja lankaa meni toista rullaa.

Mitä tekisin toisin?

Millainen synnytys oli kokemuksena? Intensiivinen, silti aika rauhallinen. Arvioin sairaalassa synnytyskokemukseni ysiksi (kautta kymmenen), olin (ja olen edelleen) todella tyytyväinen että synnytys meni niin kuin olinkin toivonut. Kerrankin jokin asia lapsen toivomisessa ja saamisessa menee niin kuin oli suunnitellut! Älytön mäihä.

Se mihin olisin halunnut varautua vielä paremmin – tiesin tämän jo etukäteen – oli kivun sietäminen. Jossain vaiheessa synnytystä aloin vähän pelätä seuraavaa supistusta, ne kävivät niin kokonaisvaltaisen kipeiksi. Siinä vaiheessa kun asettuu kipua vastaan, eikä pidä itseään kivun kanssa samalla puolella, silloin ehkä tulee jännittäneeksi sellaisia lihaksia jotka estävät synnytyksen jatkumisen. En haluaisi pistää kivulle vastaan, mutta niin silti kävi. Jos eläisin synnytyskokemuksen uudestaan, hankkisin enemmän tietoa esimerkiksi hypnosynnytyksestä ja muista mielikuvaharjoitteista. Koen että etukäteen ihan kevyt tutustuminen aiheeseen ja muutaman hypnosynnytysraidan kuunneltuani ihan puhki, se jo auttoi minua rentoutumaan synnytyksen aikana. Kuinka paljon valmiimpi olisin ollut, jos olisin valmistautunut vieläkin paremmin?

Toivottavasti synnytyskertomuksesta oli apua joillekin tämän kaksiosaisen pötkön läpikahlanneelle. Valmistaudu synnytykseen ottamalla asioista selvää ja osallistumalla esimerkiksi laadukkaaseen synnytysvalmennukseen, ja varaudu silti siihen että asiat ei kuitenkaan mene niin kuin itse haluaisi. 🙂

Ihanaa synnytystä sinne, jos asia siis on ajankohtainen!

Sanna

4 kommenttia

  1. Andra kirjoitti:

    Hei,
    ihana lukea sun bloggia. Olen viikolla 27 odottamassa esikoista.
    Vertsistuki on tärkeä.

    Iloista joulunailaa teidän perhelle! ❤️

    • sannalaitinen kirjoitti:

      Voi, ihanaa! Hurjan paljon onnea ja nauti täysillä odotusajasta 🙂 <3

  2. Ida kirjoitti:

    Hei,
    Onnea vielä ja tsemppiä vauva-arkeen! Täällä itsellä esikoinen tulossa ja rv37+3 menossa. Jos jaksat/haluat linkittää ja vinkata noita hypnosynnytykseen liittyviä materiaaleja mitkä koit hyödylliseksi olisin enemmäin kuin kiitollinen. 🙂

    • sannalaitinen kirjoitti:

      Voi, paljon onnea ja tsemppiä loppuodotukseen! 🙂 Laitan vinkit tulemaan pian.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *