Hae
Sanna Laitinen

Keskenmeno

Joulu on perheiden ja perinteiden aikaa. Joillekin joulu on ehkä osittain sen vuoksi surun ja kaipuun sävyttämää. Sanotaan että lapset tuovat joulun – entä jos lapsia ei ole, vaikka niitä kovasti haluaisikin? Lapsia ei tehdä päättämällä, että nytpä hankitaan meille oma lapsi. Tässä on palanen minun tarinaani.

Ihanaa joulua kaikille. <3

 

 

Lääkäri: Olet ensisynnyttäjä?
Minä: Kyllä.
Lääkäri: Monesko raskaus tämä on?
Minä: Kolmas.

Vaikka ikävistä tapahtumista on jo varsin pitkä aika, silti joka kerta lääkärissä, neuvolassa, missä tahansa jossa terveystietojani kysellään, tulee vähän surullinen olo kertoessani luvun. Kolmas raskaus. Ensimmäinen synnytys.

Vaikka keskenmenot harvoin ovat seurausta äidin (tai isän) terveydentilasta, en voi olla ajattelematta: onko minussa jotain vikaa? Tai että olenko ansainnut tämän? Mistä minua rangaistaan?

 

 

Positiivisen raskaustestin tuoma ilo, onni, jännitys! Pieni kutkuttava tunne vatsanpohjassa, kun käy töissä, harrastuksissa ja näkee ystäviä – minulla on maailman suurin ja ihanin salaisuus. Omien oireiden etsiminen ja ylöskirjaaminen, tiedonkeruu netistä – onkohan tämä ja tämä normaalia? Koska on laskettu aika? Onko raskaudessa jotain yhtäläisyyksiä oman äitini raskauden kanssa? Kuinkahan suureksi vatsani kasvaa? Näkyisikö jo pientä kumpua? Minkähänlainen tyyppi pienestä kasvaa?

Sitten se päivä tulee – ensimmäinen päivä. Verta. Toinen päivä – lisää verta. Seitsemäntenä päivänä alkavat kivut. Löydän itseni helsinkiläisen kauppakeskuksen vessasta, vaikka piti mennä tapaamiseen. Istun vaan ja odotan että minut tultaisiin hakemaan. Soitan polille ja kysyn neuvoa, vaikka tiedän jo mitä siellä vastataan. Seuraavaksi päiväksi oli varattu ultra-aika, jonne päätän kaikesta huolimatta mennä. Olisipa tämä vain niitä tapauksia, joissa verenvuoto johtuu vain jostakin, ja näkisin pienen sykkeen.

Seuraavana päivänä kätilö toteaa kohdun olevan tyhjä. Sanna, täällä ei ole enää mitään.

Tyhjyys. Valtava tyhjyys ja suru.

 

 

Muistan elävästi fiilikseni ihan raskauden lopulta, marraskuun viimeisiltä päiviltä. Kirjoitin niitä myös ylös:

”En vielä uskalla toivoa, että kaikki menisi hyvin synnytykseen asti. Mietin kyllä riskejä, kohtu- ja kätkytkuolemiakin, mutten silti päivittäin tai hysteerisesti. Fakta on että niitä surullisia tarinoita löytyy. Surullisempia kuin omani. Silti havahdun välillä – onko vauva liikkunut? Onkohan hän terve? Keskenmenotaustallani (tai ilman sitäkin) en vaan voi olla varma. Mikään lapsen saamisessa ei ole varmaa, mitään en pysty ennalta määräämään. Sitä on vaikeaa hyväksyä.”

 

 

Vanhemmuus ja siihen kasvaminen, vanhemmaksi tuleminen, käsittää hirveän määrän pelkoja ja epävarmuutta. Heti päivästä numero nolla eteenpäin, kun mietitään raskautta, asiat eivät enää ole omissa käsissä. Monesti raskaus alkaa juuri silloin kun sitä ei stressaa, mittaa, puntaroi, suunnittele tai toivo. Monet lapsettomuushoitoja tuloksetta käyneet, ja sitten luovuttaneet, tulevatkin lopulta luomusti raskaaksi.

No entäs sitten – raskaanaolokin käsittää epävarmuutta ja pelkoja alkion, sikiön, ja sitten vauvan – ja äidin itsensä – terveydestä. Tuleva äiti noudattaa tarkkaa ruokavaliota, jottei vahingoittaisi vatsassa kasvavaa uutta elämää. Kuuntelee omaa kehoansa tarkasti ja toivoo, että pieni olisi terve ja kehittyisi vatsassa niin kuin pitää. Potee hirveää morkkista, jos tajuaa tehneensä jotain raskauden jatkumiselle riskialtista.

Ja sitten kun vauva syntyy, niin eiväthän ne huolet siihen lopu. Ensimmäinen viikko meni täällä aivan hysteerisesti tarkistaessa hengittääkö pieni. Toisella viikolla oli omat murheensa, kolmannella viikolla taas omanlaisensa.

Äidiksi näköjään kasvaa. Ei kai kukaan ole valmis ihan heti. Ainakin tämän ensimmäisen kanssa olen aivan peloissani joka asiasta.

En ole kovin taikauskoinen. Uskon silti että kaikella on tarkoituksensa. Että kaikki ikävät, pahat, surulliset kokemukset, ne vahvistavat ja tekevät minusta valmiimman, että osaisin arvostaa ja vaalia enemmän, rakastaa lujemmin.

 

Se hetki kun saimme ensimmäistä kertaa pienen syliin.

Se oli maaginen hetki. Oli helppo rakastua häneen ensisilmäyksellä. Emme kumpikaan, minä tai pienen isä, haluaisi päästää häntä silmistämme. Meidän aarteemme, odotettu, toivottu, meidän pieni rakas.

Ihania joulun pyhiä kaikille! Muista sinäkin – kaikella on tarkoituksensa.

 

Sanna

4 kommenttia

  1. Tinde kirjoitti:

    Voi ???? Tää olis voinut olla tismalleen mun kirjoittama. 2 keskenmenoa takana, vuoden yrittämisen jälkeen vihdoin onnistui. Joka ikinen päivä olen kiitollinen lapsestani! Ihan joka päivä ♥️

  2. Tuore äiti kirjoitti:

    Tiedän tunteesi tismalleen <3 2varhaista keskenmenoa ja yksi 22+2vk:n synnytys… nyt neljännen raskauden vauva elossa sylissä. Arvet on menetyksistä jäänyt mutta päivä päivältä helpottaa kun näkee että lapsi kasvaa ja kehittyy ❤ hyviä pyhiä sinne ja nautitaan nyt pienokaisista ❤

    • sannalaitinen kirjoitti:

      Voi ihanaa että siellä lopulta saatiin pieni syliin! Oot saanut kokea kamalia hetkiä, aika vahvaksi tulee noiden kokemusten jälkeen. Ihania pyhiä myös sinne ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *