Hae
Sanna Laitinen

Saanko olla Sanna vaan?

Moi, mä oon Sanna Laitinen!

Näin tykkäsin esitellä itseni pienenä esimerkiksi uusille naapureille. Varsin tomerasti. Tänä päivänä sama tomeruus ja kädenojennus toistuu työssäni, kun tapahtumissa tulee tavattua joka kerta uusia tyyppejä. Moi, mä oon Sanna Laitinen. Välillä naurahdan itsekseni, en mä ole muuttunut vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana siinä suhteessa mihinkään. Käsi ojossa eteenpäin, moi-mä-oon-sanna-laitinen.

Katsokaa vaikka Tikis-videoitakin. Sanna tässä moi!

 

 

 

Sen lisäksi että olen Sanna, mä olen nykyään myös äiti. Mun pieni Eino on jo melkein neljän kuukauden ikäinen! Pieni, tomera poika, jossa näen samanlaista suoraviivaisuutta kuin itsessäni. Elämä on varsin kivaa, eikä lievistä epämukavuuksista jakseta hirveästi välittää. Eino on peruspositiivinen vauva.

Vaikka vauva olisikin kuinka helppo tahansa, työllistää jokainen vauva ja pieni lapsi vanhempiaan 24/7 (ja tukiverkostoaan). Ja vaikka vanhemmat kuinka rakastavatkin pientä nyyttiään, niin jossain määrin jokainen vanhempi tarvitsee omaa aikaa.

 

 

Mulle on aivan hirvittävän tärkeää, että saan olla edelleen minä. Moi mä oon Sanna. Olen myös äiti, mutta Sanna mä silti olen! Älkää viekö multa Sannuutta pois.

Mä tarvitsen omaa aikaa, aikaa olla ja miettiä. Luovuus syntyy tylsyydestä, ja akut latautuu hiljaisuudessa. Mä pidän itseäni introverttinä, ja olen aivan hullaantunut introverttipuoleeni. Mun oma valtava voimavara!

Mä rakastan esiintyä, ja rakastan haastavia työtilanteita. Puhetyössä koen olevani tontillani – juontaessa, haastatellessa ja videokameralle esiintyessä pääsen käyttämään mun parhaita puolia. Itsevarmuuden säätelyä, improvisointitaitoja, oikeanlaista äänenkäyttöä ja kieltä, ja tietysti omaa olemusta. Ihmiskokeita itsellä! Parasta.

Lisäksi verkostoituminen ja oman uran luominen on inspiroivaa. Yrittäjänä on ihan itsestä kiinni, millaisen uran itselleen luo. Koko maailma on pelikenttänä – mikä on seuraava siirto?

Mutta mä olen myös äiti, ensisijaisesti äiti.

Missä ihmeessä menee raja Sannan ja äidin välillä? Kuinka paljon on sallittua olla Sanna, kuinka paljon äiti? Onko näyteltävä yksi rooli kerrallaan, vai voisinko olla kummatkin samaan aikaan?

 

 

 

Tähän liittyy myös nämä valittelemani kehokriisit (jotka tulee ja menee). Raskausaikana mun kehoni palveli täysin pienen ihmeemme tarpeita. Vedin viimeiset juonnot kameralle ja kauppakeskustapahtumassa aika ison vatsan kanssa. Synnytyksen jälkeen kehoni on palautunut aivan upeasti, enkä haluaisikaan olla mikään luonnonoikku joka näyttää sairaalasta kotiuduttua supertimmiltä. Tottakai äitiyden täytyy näkyä kehossa! Mutta entä Sanna? Sannakin haluaa näkyä.

Ehkä mä poden pientä identiteettikriisiä, kun näen nämä kaksi roolia niin erillisinä. Ehkä poden samalla huonoa omatuntoa siitä, että haluan olla niin vahvasti Sanna, minä itse. Mun keho on äidin keho. Sannaksi vaan en sitä oikein tunnista.

Toisaalta onkin ihanaa, että saan olla välillä vain äiti. Tulla kotiin, vaihtaa pieruverkkarit päälle ja olla pelkästään Einon kanssa, mun ihanan pienen rakkaan kanssa. Tätä mä toivoin saavani mun elämään, mutten tiennyt että tämä on niin kokonaisvaltaisen ihanaa.

Ja toisaalta on ihanaa saada olla Sanna vain. Ja ollessani poissa vauvan luota ikävöidä hänen luokseen, tietysti.

Miten te muut äiti-ihmiset koette roolinne äitinä ja sinuna itsenäsi? Ovatko ne kaksi (tai monta) täysin erillistä roolia, vai miten homma toimii?

Sanna

Kuinka armoton olenkaan itselleni

 

”Kiinnitä huomio siihen sisäiseen ääneen, jolla puhut itsellesi. Onhan se lempeä ja armollinen?”

-Sara Parikka – 365 ilon ja inspiraation vuosi

 

Sain Suomalaisesta kirjakaupasta kirjan tutustuttavakseni, tuon ihanan Sara Parikan kirjan, joka sisältää 365 hyvän mielen vinkkiä, ”päivittäinen annos ihanuutta”, kuten kirjaa hehkutetaan. Sara saapuu Kauppakeskus Ratinaan tulevana viikonloppuna, ja pääsen haastattelemaan häntä kirja-aiheen ympärillä.

Vähän aikaa kirjaa umpimähkään selattuani törmäsin sivuun, jossa luki tuo lause: Kiinnitä huomio siihen sisäiseen ääneen, jolla puhut itsellesi. Onhan se lempeä ja armollinen?

Niinpä. Onko se? Osaanko olla itselleni armollinen, etenkin kehoni suhteen nyt raskauden jälkeen? Käytän aika paljon aikaa päivässä oman kehoni ylimääräisiä muotoja harmitellen. Miksi reisien pitää vieläkin olla muhkuraiset? Miksi vatsassa on edelleen ylimääräinen makkara? Voi kun ehtisin joskus salille, mutta sielläkään en osaa päättää kumpi on tärkeämpi treenattava tällä kertaa: jalat (pylly) vai selkä (helpottamaan hirveitä niskajumeja).

Mä olen antanut itselleni luvan olla harmissani tästä raskaudenjälkeisestä kehosta. Mutta se ei saisi kyllä haitata mun elämää sen suuremmin. Nyt vaatekaupoilla kierreltyäni olen huomannut, että kyllä tämä pieniasteinen murehtiminen vaikuttaa muhun. Ei sitä voi, ei saa, ei kannata pelkästään soimata itseänsä, tietenkään.

Siksipä, Saran inspiroimana, päätin asettaa itselleni toisenkin tavoitteen. Ensimmäiseksi asettamani tavoite oli treeniin liittyvä – 20 kyykkyä joka päivä vuoden ajan. Siihen pystyn helposti, kunhan vain muistan. Tämä uusi tavoite liittyy tietysti armollisuuteen: Aina kun tiedostan soimaavani omaa kehoani, annan tietysti itseni olla harmissani jos haluan, mutta keksin siihen rinnalle jonkun positiivisen asian kehostani. Sen asian ei tarvitse olla ulkonäköön liittyvä, vaan ihan mitä tahansa ihanaa musta itsestäni.

Tänään harjoittelin näin:

”Voi hitto kun nämäkin housut olisivat aiemmin istuneet mulle 36-kokoisina. Näkyyköhän takareiden muhkurat tässä isommassakin koossa? Puristaapa vyötäröresori ikävästi vyötäröä, kylläpäs on makkarat pysyneet sitkeässä tällä pullan ja suklaan syönnillä… enkä ole käynyt salillakaan.”

Ja: ”mulla on ihana kolmekuinen poika kotona, joka on täysimetyksellä ja tarvii äitiään, ihan koko pakettia! Kroppa tarvitsee palautuakseen aikaa, ja näytän kyllä todella hyvältä jo tässä vaiheessa. Makkaroita ja muhkuroita on kaikilla! Sitä paitsi tapahtumissa ja pojan kanssa touhuamisessa on tähän hätään varsin tarpeeksi treeniä.”

Tässä tavoitteessa onkin enemmän purtavaa, koska itsensä kehuminen tuntuu vähän väkisin tehdyltä. Ehkä juuri siksi se onkin nyt niin tärkeää!

Sanna