Hae
Sanna Laitinen

Matkalla vauvan kanssa

 

Puoli vuotta perhe-elämää takana: on ulkomaan reissun aika. Einolle hankittiin viisikuisena oma passi, jotta päästäisiin jokavuotiselle Etelä-Ranskan matkalle yhdessä.

Kävin yläasteeni Aixin vieressä Luynesin kylän puolella sijaitsevassa kaksikielisessä koulussa. Siitä lähtien Ranskan reissut ovat kuuluneet vuosittain kalenteriin – joko touko-kesäkuussa tai elo-syyskuussa, kun kelit ovat miellyttävät ja turisteja ei ole ihan valtavia määriä (myös ranskalaiset tykkäävät lomailla lomakautensa aikana täällä etelässä!).

Etukäteen jännitin itse matkustamisesta muutamaa asiaa – kuinka Eino jaksaa reissata melkein koko päivän, miten koneessa pienen korvat jaksavat paineenvaihtelut, ja millaisin välinein me lähdetään matkaan, mitä kaikkea kannattaa ottaa mukaan ja kuinka kaikki tavarat saadaan roudattua!

Päädyttiin siihen, että otetaan omat vaunut ja oma turvakaukalo mukaan. Lentokentältä oli määrä vuokrata auto, mutta terminaalin vaihdoksen verran kamppeet oli roudattava käsin vauvan kantamisen lisäksi. Omat vaunut ja oma kaukalo valikoituivat mukaan puhtaasti turvallisuus- ja mukavuussyistä, vaikka hirveän tavaramäärän raijaamisessa onkin omat kommervenkkinsä.

Lentokoneessa kaukalon ja vaunut/rattaat saa aina ruumaan. Ne kannattaa olla kuitenkin hyvin pakattuna, itse aina kauhulla katselen miten matkatavaroita käsitellään (vaikka ymmärrän hyvin työntekijöitä, aikapaineita ja yksinkertaisesti 20-kiloisten tavaroiden käsittelytekniikkaa). Varsinkin kaukalon mukaanottaminen hirvitti tästä syystä – jos kaukalo olisi meidän pitänyt lähettää koneen ruumaan, olisin tehnyt päätöksen jättää kallis kaukalo kotiin ja vuokrata autonvuokrauksen kanssa uusi kentältä.

Lueskeltuani vauvan kanssa matkustamisesta, tuntui turvallisimmalta varata Einolle kaukaloineen koneesta oma paikka vanhempien välistä. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi, vaikkei tietysti edullisimmaksi – vanhemman sylissä vauva matkustaa tietysti halvemmalla kuin ihan omalla paikallaan. Einon paikasta maksettiin siis normaali lastenlipun hinta, mutta oli todella mukavaa saada oma rivi kolmen ja puolen tunnin matkan ajaksi.

Jos siellä mietitään kaukalon ottamista mukaan koneen matkustamoon, kannattaa tarkistaa, mahtuuko teidän kaukalonne istumapaikalle. Tiedot löytyy lentoyhtiöiden nettisivuilta, ja kokostandardit ja -koodit turvakaukalon valmistajan sivuilta. Itse vielä mittanauhan kanssa kävin kaukalon läpi varmistuakseni siitä, että todella mahdutaan matkustamoon.

Einon kanssa koko tämä puoli vuotta on mennyt aivan valtavan hienosti, meidän pieni poika on saanut reissata jo valmiiksi kahden kaupungin väliä ja tavata paljon sukulaisia – tämäkin reissu meni todella ihanasti. Hän oli niin reipas pieni matkustaja koko päivän, ei itkeskellyt turhia ja sai kanssamatkustajatkin hymyilemään. Rakas pieni reissumies.

Toinen lukunsa onkin sitten se, kuinka valikoin meille reissuasumukset. Mitä kaikkea pitääkin nyt ottaa huomioon, kun kahden aikuisen lisäksi mukana on pieni (kiinteitä ruokiakin jo syövä) vauva! Hotellihuone, apartment hotel, Airbnb-asunto? Haluaisitteko kuulla ajatuksiani tästä?

Reissuterkuin,
Sanna

6 kuukautta synnytyksestä – tilannekatsaus

 

Kesä on täällä, ja kuulkaa, alkaa Laitinen näyttää taas itseltään! Ainakin sinne päin. Nyt kun reilut kaksi vauvakvartaalia on takana, on taas paikallaan pitää pieni tilannekatsaus – missä mennään?

Erehdyin vertaamaan tänään peilikuvaani siihen kuvaan, tarkemmin ottaen peiliselfieen, jonka olin ottanut joulukuussa. Ihan vastikään synnyttäneenä siis. Epävarmana siitä, millaiseksi kroppa mukautuu, ja mahtuuko juuri ennen raskautta ostetut kauniit juhlahousut enää ikinä jalkaan.

No. Vetskari menee kiinni, mutta eihän ne hyvältä näytä.

 

Kuuden kuukauden positiiviset:

Kroppa näyttää jo kivalta. Jos ei oteta huomioon sitä maapallon kokoista mustelmaa vasemmassa pakarassa muistuttamassa siitä hetkestä, kun tulin portaat alas kankku edellä. Sattui. Tai jos ei oteta huomioon toukokuun tapahtumien roudausmustelmia reisissä tai säärissä – sattuuhan sitä. Mutta raskaudenaikainen selluliitti on mennyttä, ja mulla alkaa olla taas kapea vyötärö. No, ainakin aamuisin.

Kroppa myös toimii varsin hyvin – mitään isompia kremppoja en enää huomaa, voi kyllä olla että keho on turtunut jo jumeihinsa. Alkuraskaudessa kärsin aika pahoista päänsäryistä, kun ryhti oli yhtäkkiä kaikesta vauvankantelusta painunut niin kovasti kasaan.

Keskivartalon aktivointi tuntuu helpolta – syvät vatsalihakset yhdessä lantionpohjan kanssa aktivoituvat mielestäni hyvin.

 

Ja tokan vauvakvartaalin valitukset:

Vaikka core toimii, treenaamiseen ryhtyminen on edelleen sairaan hankalaa. Siis henkisesti! Miten sitä ei aseta treenaamista korkeammalle prioriteettijärjestyksessä? Vaunulenkit ovat mun ainoa treenityyli tällä hetkellä. Musta tuntuu että ne vuodenvaihteen salijumpat oli jotain mulle hyvin tyypillistä muutoshetken stressikäyttäytymistä. Onneksi treenasin edes silloin 😀

Väsyttää aivan sairaasti. Ehkä senkin takia treenejä ei tule mietittyä – aina aiemmin oon väsyneenä painottanut unta ja vähentänyt treeniä. Nyt oon vähentänyt treenit pois, eikä untakaan ole riittävästi! Mitäs hyvinvointia tämä tämmöinen on? Tällaistako ihanuutta on äitinä oleminen? Tuntuuko musta enää ikinä siltä, että olisin hyvin levännyt?

Väsymyksen takia musta tuntuu, että näytän ennestäänkin homssuisemmalta. Naama roikkuu. Kävin keväällä pari kertaa kosmetologilla tokaisemassa, että tee joku herätä-mut-kuolleista -tyylinen kasvohoito, kiitos. Kampaajallekin alkaisi taas kipeästi olla asiaa – jos nyt ensi viikolla mulla on enää hiuksia päässä. Kaikki tippuu!

Mutta hei – positiivisista jäi uupumaan ihon kunto. Siis JOS mä olisin tiennyt raskauden, synnytyksen, lapsen saamisen parantavan mun aknen, niin olisinkohan mä alkanut haaveilla jälkikasvusta vähän aikaisemmin? Täähän on aivan mahtavaa, yksi iso murheenkryyni on poissa! Voitteko, kokeneemmat äitiystävät, vielä vahvistaa mulle että tämä on pysyvä olotila? Pliis?

Näihin tunnelmiin. Tsemppiä viikkoon! Mä en tiedä missä vaiheessa mä teen kaikki mun työhommat.

Sanna