Hae
Sanna Laitinen

”Plussasin. TAAS. Katsotaan nyt kauanko tätä kestää.”

Ajattelin ensin että jätän tämän kirjoituksen kokonaan julkaisematta, mutta eilisten lukuisten saamieni viestien jälkeen päätin että aiheesta täytyy puhua – keskenmenon kokeneille uusi raskaus voi olla todella iso henkisen kuorman paikka, eikä välttämättä työkaluja stressin tai huolen purkamiseen ole tarjolla.

 

 

”Plussasin. TAAS. Katsotaan nyt kauanko tätä kestää.”

Näin kirjoitin äidille tehtyäni positiivisen raskaustestin. En oikein jaksanut luottaa että tämäkään sujuisi onnellisesti loppuun asti – tämä oli jo kuudes raskauteni.

Aiemmat keskenmenot olivat 1. raskauskolmanneksen aikana, joista yhdessä oltiin jo nähty syke ennen keskenmenoa. Kuinka sitä pystyy enää luottamaan, kun aiemmin liian monta kertaa on eletty maailmani kauheimmat hetket?

Ei sitä pysty. Ei auta kuin keskittyä muihin asioihin ja elää päivä kerrallaan. Ramppasin ultrissa ja pidin viimeiseen mahdolliseen asti kiinni minulle varatusta vatsaontelon tähystysajasta – jota ei tietenkään raskaanaollessa tehdä.

Esikoisesta oli ihan samat tunnelmat. Keskenmenotaustalla on niin vaikeaa luottaa että kaikki menee hyvin, sitä haluaisi niin kovasti haaveilla ja antaa itsensä olla onnellinen, mutta se on vaikeaa keskenmenoriskin ollessa raskausajatuksissa se päällimmäisin. Onko se pessimismiä vai pelkästään realismia, että varautuu todennäköisyyksiin?

 

Vain osa raskauksista päätyy keskenmenoon.

Onneksi vain pieni osa raskauksista päättyy keskenmenoon. Ilmeisesti meidän kohdalle on vain osunut se tilastojen nurja puoli, enemmän kuin kolme keskenmenoa. Mikään terveydellinen seikka ei antanut aihetta epäillä, että kyseessä olisi jotain muuta kuin sattumaa. Raastavaa. Ajattelen kuitenkin myös niin, että onneksi se on nyt osunut kohdalleni. Ehkä nuo epäonnen tilastot ovat nyt taaksejäänyttä elämää.

Tästä raskaudesta en voi sanoa voineeni kovin pahoin – edellisistä kyllä, pahoinvointia, väsyä ja sumuista oloa oli aivan riittämiin. Tällä kertaa ei oikein mitään mainittavaa. Huolestuttavaa!

Oikeastaan ainut tapa saada hetkeksi mielenrauha on toistuvat tutkimukset. Ultraääntä tai sydänäänten kuuntelua, kunhan saan nähdä tai kuulla että elämää on. Onneksi tämä on ollut mahdollista.

 

Onko häpeä ravata ultrassa?

Ensin mietin että onpa häpeällistä rampata ultrissa tai lääkärissä näin usein. Sen jälkeen päätin, että aivan sama mitä muut saattaisivat ajatella – jos tämä on tapa jolla rauhoitan oman mieleni ja saan ylimääräiset stressiolot taas hetkeksi pois kropasta, niin saan käydä ultrassa niin usein kuin on tarvetta. Ja niin olenkin käynyt. Neuvolapsykologinkin puhelinnumerot minulla on puhelimessa tallennettuna, ja arvostan todella paljon psykologin apua henkisesti vaikeissa tilanteissa. Vielä en ole soittanut, enkä oikein edes tiedä että miksi. Olenhan istunut kymmeniä kertoja esimerkiksi psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla ja saanut todella hyviä työkaluja omien kriisitilanteiden selvittämiseen. Mutta tämä on sellainen elämänvaihe johon minulla ei ole oikein henkisiä työkaluja – paitsi nuo lääkärikäynnit jotka selvästi tuovat turvaa.

Mutta nyt alkaa helpottaa, melkein puolivälissä ollaan! Olen tuntenut vauvan liikkeet selvästi 16+ -viikolta lähtien, istukka kun sijaitsee onnekkaasti kohdun takaosassa, siis lähellä selkärankaani.

Koen iloa siitä, että olen kaikesta huolesta huolimatta alkanut rakentaa henkistä sidettä ja suhdetta vatsassa kasvavaan tyyppiin. Kaikki ne kerrat kun mustavalkoinen kuva sikiöstä on tullut esiin ruudulle, varmasti jokainen niistä kerroista on auttanut.

Ja kaiken lopuksi: jos tämä nyt jatkuu elävän lapsen synnytykseen saakka, niin sitä selviää vaikka mistä.

Sanna

Yksi kommentti

  1. Ninni kirjoitti:

    🧡

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *