Hae
Sanna Laitinen

En koskaan halunnut äidiksi – kunnes sitten.

Leivottiin (lue: minä leivoin) eilen pipareita. Joulun perinteet rakentuvat meilläkin pikku hiljaa. Se pisti miettimään; en minä joskus halunnut tätä ollenkaan. En siis ollenkaan! Mitä on tapahtunut?

Lukiossa äidinkielen tunnilla oli tehtävänä pitää vaikuttava puhe valitsemastaan aiheesta. Minäpä valitsin aiheeksi tärkeän – miksi tässä ylikansoittuvassa ihmispopulaatiossa meidän pitäisi hankkia yhtään enempää jälkikasvua, kun vaihtoehtojakin on? Suosittelin siis oikein lämpimästi kaikille, ettei hankkisi omia lapsia.

En koskaan halunnut äidiksi. En oikein koskaan potenut vauvakuumetta, enkä tuntenut oloani mukavaksi lasten kanssa. Olikin hassua, että päädyin opiskeluiden ohella tuottamaan työkseni lapsiperhetapahtumia. Ärsytti suunnattomasti, kun tuttavat totesivat lapsimielipiteeseeni, että kyllä se mielipide ehtii vielä muuttua. Siitä ei ollut minkäänlaista vihiä lähitulevaisuudessa. Elämäni oli juuri näin hyvää – miksi tehdä siitä vaikeampaa?

Ajattelin ja suunnittelin tosiaan, ettei minulle tulisi koskaan lapsia. Olin asiasta järkkymättömän varma, eikä missään ollut viitteitä että tarvitsisin elämääni mitään muuta. Kerroin tämän myös hyvin nopeasti kumppaneilleni.

No. Mielen muutokseen voi johtaa esimerkiksi erilaiset kriisit ja sairastumiset. Minullakin mielipiteen muuttuminen oli aika monen henkisesti rankan asian summa – oli burnoutit ja endometrioosilöydökset ja leikkaukset ja sellaista semitylsää mitä kenellekään ei tietenkään toivoisi. Sitten ilmestyi muita ajatuksia tukemaan mielen muuttumista – ehken haluakaan elää elämääni tekemällä töitä aamusta iltaan, ehkä jokin muukin tärkeä rooli elämässä voisi tehdä minulle ihan hyvää. Kiitos burnoutille, että sait minut ajattelemaan työnteosta hieman eri tavalla, ja toisaalta hakemaan muitakin rooleja omaan arkeeni kuin työsuorittaja-Sannan.

Jotain kävi sille maailmaa matkaavalle yrittäjäuraa kehittävälle Sannalle, joka yhtäkkiä odottaakin jo toista lasta. Halusinkin sitten kuitenkin asumaan Suomeen enkä minnekään muualle, ja hassua kyllä, halusinkin perheen millaisen vanhempanikin olivat rakentaneet.

Onkohan se niin että biologinen kello tikittää joillakin automaattisesti voimakkaammin ja joillakin ei vaan ollenkaan? Joillakin elämän myrskyt sitten heiluttavat pakkaa ja saavat jotain tapahtumaan mielessä?

Outo matka, pakko sanoa, tämä elämä. Miten näin isoja päätöksiä tulee pyörrettyä?

Sanna

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *