Hae
Sanna Laitinen

Kahden kerroksen puutalokotimme keskustassa

 

Aika pitkään naureskelin sellaiselle elämäntyylille jota elän nyt. Mun ei todellakaan ollut aikomuksena perustaa perhettä, käydä kokopäiväduunissa tai ostaa asuntoa. Tai vaikkapa omistaa autoa. Ehei, mä reissasin, silloinkin tein tosin yrittäjänä lifestyletyyppisesti hommia ja elin tosi pienin kiintein kuluin. Muuttuvina kuluina olivatkin sitten hotelli- ja muut sellaiset väliaikaiset majoitukset, viisumit ja lentoliput. Sain tuloni muun muassa henkilökohtaisista online-valmennuksista.

No, nytpä minulla on ihana pieni kolmihenkinen perhe, joka asuu puoliksi minun luonani Tampereella ja puolisoni luona Espoossa. Kummassakin asutaan noin satavuotiaissa puutaloissa, täällä Tampereella ihan keskustassa.

Kun aloin katsella koteja, kriteereinäni oli löytää kodikseni isompi kuin yksiö (en ihan vielä silloin tiennyt että meitä tuleekin tänne kolme!), keskusta-alueelta ja koti saa itsessään olla mahdollisimman tunnelmallinen. Toki asuntometsästyksessä painoi eniten hinta, ensiasunnon ostaja ei ihan hirveän kalliita summia voisi pulittaa. Siksi vähän pelottikin etukäteen, löytyykö Tampereen keskustasta budjettiini ja vaatimuksiini sopivaa asuntoa. Uudet asunnot ovat nimittäin Tampereellakin ihan hirveissä hinnoissa!

 

 

Näin tämän kodin heti kun aloin katsella netistä myynti-ilmoituksia. Hihkuin Jonillekin, katso miten ihana. Aivan liian kallis. Menisinkö sittenkin katsomaan?

Uskaltauduin yksityisnäyttöön ystäväni ja melkein-siskoni Annin kanssa. Mehän rakastuttiin kotiin heti. Mitään lainalupauksia tai -päätöksiä en vielä ollut hakenut pankista eikä menneen tilikauden tilinpäätösmateriaaliakaan ollut saatu kirjanpitäjältä, en siis uskonut saavani tätä kotia itselleni. Pyysin välittäjää huikkaamaan mikäli myyntiin tulisi vastaavia, koska lainalupauksen saamisessa menisi aikaa.

Ja niinhän se oli, taisin pari kuukautta palaveerata eri pankkien ja tilitoimistoni kanssa kaikesta asuntolainaan liittyvästä. Nordeasta (ei maksettu mainos) sain parasta asiakaspalvelua ja myös parhaan hinnan lainalle. Lainalupauksen sain varsin nopeasti tilinpäätöksen toimittamisen jälkeen.

Lupauksen turvin jatkoin asuntometsästystä, ja välittäjä kertoi asunnon olevan vielä myynnissä. Vähän väännettyämme pääsimme sopuun hinnasta. Ja täällä ollaan!

 

 

Vanhassa puutalossa, joka sijaitsee vuokratontilla, on tietysti omat ongelmansa. Vastikkeet ovat helposti korkeat, jos suuret remontit on tehty. Ja toisaalta pienet vastikkeet kertovat herkästi siitä, että jotain isompaa saneerausta saattaisi siintää lähitulevaisuudessa. Samoin tontin vuokrasopimuksen päättyessä on riski, että vuokranantaja nostaa tontin vuokrahintaa seuraavalle vuokrakaudelle jopa satoja kertoja korkeammaksi. Samoin vanhoissa rakennuksissa putki- ja sähkötyöt saattaa olla varsin omalaatuisesti toteutettuja. Tässä asunnossa oli yläkerran vinttitiloihin rakennettu jälkeenpäin suihku- ja saunaosastoa sekä vessa. Sain siis ottaa selvää myös osakkaalle jäävistä vastuista noita vinttihuoneen märkätilojen viemäreitä, putkia ja eristeitä koskien.

Mietin asuntoa ostaessa myös sen myymistä pois, tai vaihtoehtoisesti vuokraamista, kun meidän kotitarpeemme joskus tulevaisuudessa muuttuvat. Kuinka saisin asunnon myytyä, jos nytkin myyntiaika oli pari kuukautta? Saanko helposti tällä pohjaratkaisulla asunnon vuokrattua?

 

 

Nyt mentiin vahvasti kyllä myös tunteella. Tämä tuntui heti kodilta, tässä kodissa oli hyvä tunnelma. Rakennuksessa on ihan omanlaisensa sielu, sellainen mitä ei uusissa tai uudemmissa rakennuksissa ole. Mä otan tämän.

Sisustus täällä on tarkoituksella tosi pelkistettyä. Olen tuonut asuntoon uutta ja vanhaa. Olohuoneesta ja koko kämpästä puuttuu esimerkiksi televisio ihan kokonaan, ja telkkarin paikalla olohuoneessa on kirkassointinen Weinbachin iäkäs mutta kunnostettu piano.

 

 

Keittiössä vanha puupöytä on nyt sijoitettu tilantarpeen vuoksi lähelle seinää, mutta isomman vierasjoukon saapuessa pöydän ympärille tehdään joka puolelle tilaa.

 

 

Yläkerta on rakennettu vasta myöhemmin, täällä oli rakennuksen vinttivarastot aiemmin. Nykyään yläkertaamme pääsee kaksia eri rappusia pitkin – pieniä mutta jykeviä kierreportaita pitkin, sekä salareittiä vanhoja vinttirappuja pitkin. Pyykit on aina kuivumassa – ne on vahvasti osa meidän vauvaperheen sisustusta 😀

 

 

Syynä vähäiseen tavaramäärään on paitsi yhdellä jäsenellä kasvanut perheemme ja hänen tuleva tilantarpeensa – pojan huoneessahan ei ole vielä kuin hoitopöytä – on myös säilytystilan vähyys. Asunnossa säilytystilaa on keittiössä ja meidän makuuhuoneessamme, ja siinäpä se. Kellarivarasto on maapohjainen, joten sinne en halua viedä mitään säilöön. Olen oikeastaan vain tyytyväinen säilytystilan vähyyteen – inhoan nimittäin hamstrata tavaraa. Siinä suhteessa en ole onneksi muuttunut!

 

 

Yläkerran kattoikkunat, viistokatto ja korkealle kohoava huonekorkeus saivat minut ihastumaan tähän meidän kodin toiseen kerrokseenkin. Vaikka neliöitä ei olekaan paljon (osa kun on muutettu märkätiloiksi), tuo kattokorkeus ihanasti lisää avaruutta.

 

 

Nyt tuntuu siltä etten halua ikinä muuttaa täältä pois. Voi kuitenkin olla, että perheen pienimmän kasvaessa meidänkin tilatarpeet muuttuvat. Olen aiemminkin sanonut en ikinä, ja nythän se on nähty kuinka siinäkin kävi. 🙂

Sisustusvinkkejäkin täällä otetaan vastaan! Oletteko nähneet jotain vanhaa ja tämän kodin tunnelmaan sopivaa suloista sisustuselementtiä? Miten alettaisiin rakentaa pienen poikamme omaa soppea?

 

Sanna

Keskenmeno

Joulu on perheiden ja perinteiden aikaa. Joillekin joulu on ehkä osittain sen vuoksi surun ja kaipuun sävyttämää. Sanotaan että lapset tuovat joulun – entä jos lapsia ei ole, vaikka niitä kovasti haluaisikin? Lapsia ei tehdä päättämällä, että nytpä hankitaan meille oma lapsi. Tässä on palanen minun tarinaani.

Ihanaa joulua kaikille. <3

 

 

Lääkäri: Olet ensisynnyttäjä?
Minä: Kyllä.
Lääkäri: Monesko raskaus tämä on?
Minä: Kolmas.

Vaikka ikävistä tapahtumista on jo varsin pitkä aika, silti joka kerta lääkärissä, neuvolassa, missä tahansa jossa terveystietojani kysellään, tulee vähän surullinen olo kertoessani luvun. Kolmas raskaus. Ensimmäinen synnytys.

Vaikka keskenmenot harvoin ovat seurausta äidin (tai isän) terveydentilasta, en voi olla ajattelematta: onko minussa jotain vikaa? Tai että olenko ansainnut tämän? Mistä minua rangaistaan?

 

 

Positiivisen raskaustestin tuoma ilo, onni, jännitys! Pieni kutkuttava tunne vatsanpohjassa, kun käy töissä, harrastuksissa ja näkee ystäviä – minulla on maailman suurin ja ihanin salaisuus. Omien oireiden etsiminen ja ylöskirjaaminen, tiedonkeruu netistä – onkohan tämä ja tämä normaalia? Koska on laskettu aika? Onko raskaudessa jotain yhtäläisyyksiä oman äitini raskauden kanssa? Kuinkahan suureksi vatsani kasvaa? Näkyisikö jo pientä kumpua? Minkähänlainen tyyppi pienestä kasvaa?

Sitten se päivä tulee – ensimmäinen päivä. Verta. Toinen päivä – lisää verta. Seitsemäntenä päivänä alkavat kivut. Löydän itseni helsinkiläisen kauppakeskuksen vessasta, vaikka piti mennä tapaamiseen. Istun vaan ja odotan että minut tultaisiin hakemaan. Soitan polille ja kysyn neuvoa, vaikka tiedän jo mitä siellä vastataan. Seuraavaksi päiväksi oli varattu ultra-aika, jonne päätän kaikesta huolimatta mennä. Olisipa tämä vain niitä tapauksia, joissa verenvuoto johtuu vain jostakin, ja näkisin pienen sykkeen.

Seuraavana päivänä kätilö toteaa kohdun olevan tyhjä. Sanna, täällä ei ole enää mitään.

Tyhjyys. Valtava tyhjyys ja suru.

 

 

Muistan elävästi fiilikseni ihan raskauden lopulta, marraskuun viimeisiltä päiviltä. Kirjoitin niitä myös ylös:

”En vielä uskalla toivoa, että kaikki menisi hyvin synnytykseen asti. Mietin kyllä riskejä, kohtu- ja kätkytkuolemiakin, mutten silti päivittäin tai hysteerisesti. Fakta on että niitä surullisia tarinoita löytyy. Surullisempia kuin omani. Silti havahdun välillä – onko vauva liikkunut? Onkohan hän terve? Keskenmenotaustallani (tai ilman sitäkin) en vaan voi olla varma. Mikään lapsen saamisessa ei ole varmaa, mitään en pysty ennalta määräämään. Sitä on vaikeaa hyväksyä.”

 

 

Vanhemmuus ja siihen kasvaminen, vanhemmaksi tuleminen, käsittää hirveän määrän pelkoja ja epävarmuutta. Heti päivästä numero nolla eteenpäin, kun mietitään raskautta, asiat eivät enää ole omissa käsissä. Monesti raskaus alkaa juuri silloin kun sitä ei stressaa, mittaa, puntaroi, suunnittele tai toivo. Monet lapsettomuushoitoja tuloksetta käyneet, ja sitten luovuttaneet, tulevatkin lopulta luomusti raskaaksi.

No entäs sitten – raskaanaolokin käsittää epävarmuutta ja pelkoja alkion, sikiön, ja sitten vauvan – ja äidin itsensä – terveydestä. Tuleva äiti noudattaa tarkkaa ruokavaliota, jottei vahingoittaisi vatsassa kasvavaa uutta elämää. Kuuntelee omaa kehoansa tarkasti ja toivoo, että pieni olisi terve ja kehittyisi vatsassa niin kuin pitää. Potee hirveää morkkista, jos tajuaa tehneensä jotain raskauden jatkumiselle riskialtista.

Ja sitten kun vauva syntyy, niin eiväthän ne huolet siihen lopu. Ensimmäinen viikko meni täällä aivan hysteerisesti tarkistaessa hengittääkö pieni. Toisella viikolla oli omat murheensa, kolmannella viikolla taas omanlaisensa.

Äidiksi näköjään kasvaa. Ei kai kukaan ole valmis ihan heti. Ainakin tämän ensimmäisen kanssa olen aivan peloissani joka asiasta.

En ole kovin taikauskoinen. Uskon silti että kaikella on tarkoituksensa. Että kaikki ikävät, pahat, surulliset kokemukset, ne vahvistavat ja tekevät minusta valmiimman, että osaisin arvostaa ja vaalia enemmän, rakastaa lujemmin.

 

Se hetki kun saimme ensimmäistä kertaa pienen syliin.

Se oli maaginen hetki. Oli helppo rakastua häneen ensisilmäyksellä. Emme kumpikaan, minä tai pienen isä, haluaisi päästää häntä silmistämme. Meidän aarteemme, odotettu, toivottu, meidän pieni rakas.

Ihania joulun pyhiä kaikille! Muista sinäkin – kaikella on tarkoituksensa.

 

Sanna