Hae
Sanna Laitinen

Saanko olla Sanna vaan?

Moi, mä oon Sanna Laitinen!

Näin tykkäsin esitellä itseni pienenä esimerkiksi uusille naapureille. Varsin tomerasti. Tänä päivänä sama tomeruus ja kädenojennus toistuu työssäni, kun tapahtumissa tulee tavattua joka kerta uusia tyyppejä. Moi, mä oon Sanna Laitinen. Välillä naurahdan itsekseni, en mä ole muuttunut vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana siinä suhteessa mihinkään. Käsi ojossa eteenpäin, moi-mä-oon-sanna-laitinen.

Katsokaa vaikka Tikis-videoitakin. Sanna tässä moi!

 

 

 

Sen lisäksi että olen Sanna, mä olen nykyään myös äiti. Mun pieni Eino on jo melkein neljän kuukauden ikäinen! Pieni, tomera poika, jossa näen samanlaista suoraviivaisuutta kuin itsessäni. Elämä on varsin kivaa, eikä lievistä epämukavuuksista jakseta hirveästi välittää. Eino on peruspositiivinen vauva.

Vaikka vauva olisikin kuinka helppo tahansa, työllistää jokainen vauva ja pieni lapsi vanhempiaan 24/7 (ja tukiverkostoaan). Ja vaikka vanhemmat kuinka rakastavatkin pientä nyyttiään, niin jossain määrin jokainen vanhempi tarvitsee omaa aikaa.

 

 

Mulle on aivan hirvittävän tärkeää, että saan olla edelleen minä. Moi mä oon Sanna. Olen myös äiti, mutta Sanna mä silti olen! Älkää viekö multa Sannuutta pois.

Mä tarvitsen omaa aikaa, aikaa olla ja miettiä. Luovuus syntyy tylsyydestä, ja akut latautuu hiljaisuudessa. Mä pidän itseäni introverttinä, ja olen aivan hullaantunut introverttipuoleeni. Mun oma valtava voimavara!

Mä rakastan esiintyä, ja rakastan haastavia työtilanteita. Puhetyössä koen olevani tontillani – juontaessa, haastatellessa ja videokameralle esiintyessä pääsen käyttämään mun parhaita puolia. Itsevarmuuden säätelyä, improvisointitaitoja, oikeanlaista äänenkäyttöä ja kieltä, ja tietysti omaa olemusta. Ihmiskokeita itsellä! Parasta.

Lisäksi verkostoituminen ja oman uran luominen on inspiroivaa. Yrittäjänä on ihan itsestä kiinni, millaisen uran itselleen luo. Koko maailma on pelikenttänä – mikä on seuraava siirto?

Mutta mä olen myös äiti, ensisijaisesti äiti.

Missä ihmeessä menee raja Sannan ja äidin välillä? Kuinka paljon on sallittua olla Sanna, kuinka paljon äiti? Onko näyteltävä yksi rooli kerrallaan, vai voisinko olla kummatkin samaan aikaan?

 

 

 

Tähän liittyy myös nämä valittelemani kehokriisit (jotka tulee ja menee). Raskausaikana mun kehoni palveli täysin pienen ihmeemme tarpeita. Vedin viimeiset juonnot kameralle ja kauppakeskustapahtumassa aika ison vatsan kanssa. Synnytyksen jälkeen kehoni on palautunut aivan upeasti, enkä haluaisikaan olla mikään luonnonoikku joka näyttää sairaalasta kotiuduttua supertimmiltä. Tottakai äitiyden täytyy näkyä kehossa! Mutta entä Sanna? Sannakin haluaa näkyä.

Ehkä mä poden pientä identiteettikriisiä, kun näen nämä kaksi roolia niin erillisinä. Ehkä poden samalla huonoa omatuntoa siitä, että haluan olla niin vahvasti Sanna, minä itse. Mun keho on äidin keho. Sannaksi vaan en sitä oikein tunnista.

Toisaalta onkin ihanaa, että saan olla välillä vain äiti. Tulla kotiin, vaihtaa pieruverkkarit päälle ja olla pelkästään Einon kanssa, mun ihanan pienen rakkaan kanssa. Tätä mä toivoin saavani mun elämään, mutten tiennyt että tämä on niin kokonaisvaltaisen ihanaa.

Ja toisaalta on ihanaa saada olla Sanna vain. Ja ollessani poissa vauvan luota ikävöidä hänen luokseen, tietysti.

Miten te muut äiti-ihmiset koette roolinne äitinä ja sinuna itsenäsi? Ovatko ne kaksi (tai monta) täysin erillistä roolia, vai miten homma toimii?

Sanna

12 tunnin työpäivä kaksikuisen vauvan äitinä

 

Että mä stressasin tätä päivää. Kellon ympäri työpäivää tapahtumassa, missä toimin tapahtuman ajan vastaavana tuottajana. Äitinä, jonka vauva on vasta parin kuukauden ikäinen, ja vieläpä täysimetyksellä! Olenko hullu?

Tiesin jo raskausaikana etten malta olla aloillani ja keskittyä pelkästään äitiyslomaan ja vauvan kanssa olemiseen. Tiesin, että tulen tekemään tapahtumia ja niihin liittyviä back office -hommia. Toivoin että pystyn myös tekemään Tikis-treenimedian kanssa töitä, ja onneksi tämäkin näyttää onnistuvan! ❤️

Mutta silti. Missä menee meidän perheen raja siinä, kuinka paljon vauvan vanhemmat ovat poissa kotoa, tekevät ihan muita juttuja kuin ovat vauvan kanssa? Jotkuthan eivät poistu kotoa ollenkaan ilman vauvaa, kun vauva ei vielä ymmärrä olevansa äidistään irrallinen olento. Kumpi ääripää on terveellisempi? Missä menee keskitie?

 

Eniten stressaa imetys

Yksi isoin huolenaihe erossaolossa on imetys, vauvan ruokinta ja maidon riittävyys. Maidon pumppaus on oikeasti taitolaji, joka vaatii tietynlaiset olosuhteet että maito alkaa herua. Aloin pumpata maitoa pakkaseen heti vauvan synnyttyä ja maidon noustua. Pelkään, etten saa pumpattua vauvalle riittävästi ruokaa poissaoloni ajaksi. Sen lisäksi pelkään, että poissaollessani en ehdi tai en pysty pumppaamaan maitoa, ja sehän voi aiheuttaa paitsi epämukavan olon ja rintatulehduksen, myös maidontulon ehtymistä. Apua! Kuinkahan nopeasti maidontulo voi ehtyä kokonaan?

 

Nyt se on tehty!

Nyt kun ensimmäinen tapahtumatyökeikka on ohi, on olo tapahtumadarrainen mutta onnellinen ja innostunut! Aika ihanaa kun alan olla taas tässä maailmassa, ja voin välillä tehdä ihan omia juttujani. Se on mulle niin tärkeää, että saan tuntea olevani tärkeä ja jossain hyvä!

Kuinka imetyshommat siis onnistuivat, vai epäonnistuivatko ne? Pumppailin parina edeltävänä päivänä jääkaappiin pojalle yhteensä noin 5 aterian maidot. Suunniteltiin, että syötän Eikun juuri ennen töitä ja heti töiden jälkeen. Sen lisäksi pojat tulivat käymään pari kertaa tapahtumapaikalla mun työpäivän aikana. Mulla oli myös mukana rintapumppu ja pari pulloa, ja kävin pari kertaa täyttämässä pullot maidolla tapahtumapäivän aikana. 😀 Voi apua, en olisi ikinä uskonut että touhuilen töissä jotain tällaista!

Kyllä mä varmaan viiden vuoden päästä ajattelen, että oon aivan hullu kun en halua nauttia äitiyslomasta ja olla vaan vauvan kanssa. Tottahan se on, että säätöä ja suunnittelua nää mun menot aiheuttaa. Oon silti tosi kiitollinen että Jonilla on mahdollisuus olla vauvan kanssa, ja että saan tehdä omia juttujani. I’m back!

Vai oonko mä hullu?

Sanna