Hae
Sanna Laitinen

Kuinka armoton olenkaan itselleni

 

”Kiinnitä huomio siihen sisäiseen ääneen, jolla puhut itsellesi. Onhan se lempeä ja armollinen?”

-Sara Parikka – 365 ilon ja inspiraation vuosi

 

Sain Suomalaisesta kirjakaupasta kirjan tutustuttavakseni, tuon ihanan Sara Parikan kirjan, joka sisältää 365 hyvän mielen vinkkiä, ”päivittäinen annos ihanuutta”, kuten kirjaa hehkutetaan. Sara saapuu Kauppakeskus Ratinaan tulevana viikonloppuna, ja pääsen haastattelemaan häntä kirja-aiheen ympärillä.

Vähän aikaa kirjaa umpimähkään selattuani törmäsin sivuun, jossa luki tuo lause: Kiinnitä huomio siihen sisäiseen ääneen, jolla puhut itsellesi. Onhan se lempeä ja armollinen?

Niinpä. Onko se? Osaanko olla itselleni armollinen, etenkin kehoni suhteen nyt raskauden jälkeen? Käytän aika paljon aikaa päivässä oman kehoni ylimääräisiä muotoja harmitellen. Miksi reisien pitää vieläkin olla muhkuraiset? Miksi vatsassa on edelleen ylimääräinen makkara? Voi kun ehtisin joskus salille, mutta sielläkään en osaa päättää kumpi on tärkeämpi treenattava tällä kertaa: jalat (pylly) vai selkä (helpottamaan hirveitä niskajumeja).

Mä olen antanut itselleni luvan olla harmissani tästä raskaudenjälkeisestä kehosta. Mutta se ei saisi kyllä haitata mun elämää sen suuremmin. Nyt vaatekaupoilla kierreltyäni olen huomannut, että kyllä tämä pieniasteinen murehtiminen vaikuttaa muhun. Ei sitä voi, ei saa, ei kannata pelkästään soimata itseänsä, tietenkään.

Siksipä, Saran inspiroimana, päätin asettaa itselleni toisenkin tavoitteen. Ensimmäiseksi asettamani tavoite oli treeniin liittyvä – 20 kyykkyä joka päivä vuoden ajan. Siihen pystyn helposti, kunhan vain muistan. Tämä uusi tavoite liittyy tietysti armollisuuteen: Aina kun tiedostan soimaavani omaa kehoani, annan tietysti itseni olla harmissani jos haluan, mutta keksin siihen rinnalle jonkun positiivisen asian kehostani. Sen asian ei tarvitse olla ulkonäköön liittyvä, vaan ihan mitä tahansa ihanaa musta itsestäni.

Tänään harjoittelin näin:

”Voi hitto kun nämäkin housut olisivat aiemmin istuneet mulle 36-kokoisina. Näkyyköhän takareiden muhkurat tässä isommassakin koossa? Puristaapa vyötäröresori ikävästi vyötäröä, kylläpäs on makkarat pysyneet sitkeässä tällä pullan ja suklaan syönnillä… enkä ole käynyt salillakaan.”

Ja: ”mulla on ihana kolmekuinen poika kotona, joka on täysimetyksellä ja tarvii äitiään, ihan koko pakettia! Kroppa tarvitsee palautuakseen aikaa, ja näytän kyllä todella hyvältä jo tässä vaiheessa. Makkaroita ja muhkuroita on kaikilla! Sitä paitsi tapahtumissa ja pojan kanssa touhuamisessa on tähän hätään varsin tarpeeksi treeniä.”

Tässä tavoitteessa onkin enemmän purtavaa, koska itsensä kehuminen tuntuu vähän väkisin tehdyltä. Ehkä juuri siksi se onkin nyt niin tärkeää!

Sanna

 

Painoni raskauden aikana ja nyt

 

Ennen kuin avaudun painoni sahailusta ja kehon kriiseistäni, kehuttakoon että kävin tällä viikolla vauvan kanssa kylässä ja muutaman tunnin ajan myös Ratinassa! Tyyppi oli tosi nätisti, ja sain shoppailla vauvalle ja itselleni uusia vaatteita ihan rauhassa. Ehkä mä pikkuhiljaa siedätyn vauvan kanssa julkisilla paikoilla kulkemiseen. Vauva pliis, älä ikinä vedä hirveitä raivareita kaupassa (taitaa olla toiveajattelua)!

 

Jälkitarkastus

No sitten. Kävin jälkitarkastuksessa tällä viikolla – sillä pakollisella kunnan neuvolaterkkari- ja -lääkärikäynnillä, jolla saa tilattua itselleen oikeuden vanhempainpäivärahaan. Tuolla käynnillä mitattiin verenpaineet ja hemoglobiiniarvo, ja tietysti ”pääsin” astumaan puntarille. Olen aiemminkin tuskaillut painoasian kanssa – mä en halua käydä vaa-alla. En halua!

Puntari aiheuttaa mulle pelkkiä harmaita hiuksia. Painoa on aina vääränlaisesti, joko liikaa tai liian vähän. Tai jos painoa on sopivasti, sitten painosta päästään nopeasti analysoimaan omaa kehonkoostumusta. Niin kuin vaikka tällä kertaa.

 

Painonvaihtelu raskausaikana ja sen jälkeen

Mun normaalipaino huitelee siellä 69 kilon tuntumassa. Juuri raskautta olin aika tiukassa kunnossa, ja painoin ehkä 65 kiloa. Painonnousu raskausaikana oli parinkymmenen kilon luokkaa – ihan vikalla neuvolakäynnillä painoin tasan 85 kiloa.

Raskausaikana painonnousu lähinnä huvitti. Suurinta tahtia kiloja kertyi raskauden loppuvaiheessa, kolmannella kolmanneksella. En stressannut painoasiaa, paitsi silloin kun mulle siitä huomautettiin neuvolassa. Huomautus oli varsin ystävällissävytteinen, mutta syömiseen huomion kiinnittäminen ja sitä kautta painonnousun kontrollointi ei ole mulle hyvä neuvo. En saanut kehotuksesta motivaatiota parantaa ruokailutottumuksiani, kun en nähnyt asiassa järkeä – en halua puntaroida, mitata tai sen suuremmin miettiä ja analysoida mun ruokailuja. Tiedän kyllä, kuinka mun täytyy syödä jotta jaksan.

Välillä menee herkutteluksi. Se johtuu monesti vajavaisista ruokailuista päivän aikana, tai väsymyksestä, tai molemmista. Silloin iskee herkkunälkä, ja etenkin raskausaikana mä hurahdin suklaaseen pahemmin kuin ikinä aikaisemmin! Paino nousi, pöksyt kiristi, mä söin jälkkäriksi suklaata. Ei haitannut mua. Miksi se siis haittaisi ketään muutakaan?

Nyt kaksi kuukautta synnytyksestä painoni on 72 kg. Kolme kokonaista kiloa siihen lukemaan minkä olen mieltänyt omakseni. Siihen olen tyytyväinen, mutta puntarilla käynti pistää taas mielen analysoimaan: olenko nyt palautunut synnytyksestä? En ole. Paljon on vielä kuntoutettavaa. Miksi painoa on enää kolme kiloa enemmän, ja silti lantion- ja reidenympärys on näin paljon suurempi? Olenko mä menettänyt näin paljon lihasta, ja saanut näin paljon rasvaa tilalle?

 

 

Keskivartalon löysyys harmittaa

Sanon suoraan. En ole sinut sen viimeisen vatsamakkaran kanssa mikä mulla on alavatsalla (joo, tiedän ettei se näistä kuvista edes näy). En ole sinut sen vyötärönympäryksen kanssa, joka tuntuu vielä varsin löysältä ja palautumattomalta synnytyksen jälkeen (vaikka peilikuva on minusta silti varsin jees!). En ole sinut ajatuksen kanssa, että kengänkokoni tai lantioni olisivat hamaan loppuun asti suuremmat kuin ennen raskautta.

Noin, nyt se on sanottu. Nyt kun avautuminen on tehty, sanottakoon myös, että mulle on ihan ok se asia, etten ole sinut kaikkien kehoni uusien muutosten kanssa. En tykkää vatsamakkarastani, mutta jatkan elämääni. Koetan ehtiä salille ja teen syvien vatsalihasten harjoituksia. En dieettaa, koska en halua, eikä se tässä vaiheessa olisi ollenkaan järkevää – varsinkin kun lapseni on täysimetyksellä ja syö parin tunnin välein päivin öin (meijeriltä päivää).

 

 

…ja se on ihan ok

Tiedostan myös, että nämä ajatukset eivät tee minusta huonoa äitiä tai esikuvaa. Tällaiset ajatukset ovat normaaleja, ja on täysin hyväksyttävää ihmetellä uutta kehoaan. En siis hauku itseäni peilin edessä, eikä mun uusi, ylimääräinen vatsamakkara tai pehmeät vatsanpeitteet siis saa minua huonolle tuulelle tai rajoita mun elämää. Ja mitä tulee painolukemaan – ihan täysin yhdentekevää!

Millaisia ajatuksia muilla äideillä on kehon muutoksista raskauden jälkeen (tai muutenkin!)?

Sanna  – 10 viikkoa synnytyksestä